KONVENTTIRUNON KUKKA.
Ken olet? Et minun sieluni tytär, et minun sydämeni symbooli! Ottolapsi olet, salakavalasti oven taakse tuotu, tahtojen tahmeain tyrkyttämä.
Huoneeni paha haltia olet, pahojen henkien akkunalleni heittämä, jotta olisin vanki kuin sinä ja kitukasvuiseksi jäisin kuin sinä!
Jotta ois minun osani maailmaa suurta lasiruudun litteän lävitse katsella, kuin ois se syöpäläisaristokraattien kauneuspilkku, ja lauluja tehdä kuolleista kuvista laatan lattean jälkeen.
Vaivaispuu,
et ole mun sieluni tytär.
Ken käski mun sua rakastaa,
ken holhota käski?
Hahaa!
Kirkot ja valtiot, kodit ja koulut,
yhteiskunnan kunniakuninkaat:
vaivaispuut ihmisyyden!
Mitä tiedät sa, sinisen lammen liplatuslaineella vanhalla valeltu, keinotekoisella purkkilannalla lihoteltu, seinäntakaisen taivaanraon kiiltokuvakullalla paistateltu loispatti, sa halkeavaa saviruukkua imevä elämänlanka, jolla ei ole elämää, mitä tiedät sa väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta, merten syvyyden viisaudesta, ilmakerroista mitattomista, mitä tiedät sa siitä ravinnosta, josta ihminen elää!
Mitä tiedät sa, sokeritautinen ansarivesa, jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt kuin mun tekopyhä-maireen sokertauti-naamani, mi vaivoin peittää mun vanhaa hapansilli-sieluani, sa ruumismyrtti liika varhainen vahdiksi työkammioni, min hautakammiokseni halaat koristaa, mitä tiedät sa elementtien riehuvasta taistosta, ahavatuulesta helteen ja pakkasen, siitä elämän huutavasta myrskystä, jok' on hengenpuhallusta sielujen terveiden!
Et ole mun sydämeni symbooli.
Ma vihaan sua, kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva, tavan tappavan talismaani, hyvesensuurin hyväksymä, mi nimesi lieneekin, sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum, tuntojen turra, napinläpiruusu riimikeikarien, sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu», sa henkeä kalvettava kalvetuskukka, joka et koskaan kasva pilviä piteleväksi jättirungoksi, et milloinkaan hedelmöity leipäpuuksi ihmisten lapsille!
Et ole mun sieluni tytär.
Ah, nouse jo vihani kuin valtameri pakkopadoin pidätelty! Kasva tuhatkertaiseksi tuskani kuin hukkaan menneen elämän kuolinparahdus! Leimahda luontoni hurja nimessä kaikkien esitaattojen tapparain! Tee puhdasta puhtauden henki, elävä henki, jonka myrskystä sikisin! Ma tahdon laulaa nyt lahjomattoman laulun.
Hei, säpäleiks ruutu! Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain! Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea, armas akkuna-amuletti, annas kun paiskaan sun riemulla, raivolla alas niiden päähän, joiden päästä sa synnyit! Ilmaa ma halaan, ilmaa, tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!