TIEDONPUU.
Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut, siks että tiedän ma, ett' olen paha, siks että tunnen pedot sielujen erämailla eläväiset alppikondoorista ilveskissaan, paksunahkaisesta nakertajaan, siks että kamppailen ma niiden kanssa ja raivaan korpea, virtojen vilpillisten delttamaata ja pampasta ja villiviidakkoa ihmisen asunnoks! Siks että laskenut oon painoluodin vaistojen vaarallisten valtamereen ja sukeltanut pohjaan ja nähnyt kaikki kuolon kummitukset, syvyyteen vetäväisen mustekalan limaiset lonkerot, haaksihylyt, haamut hukkuneiden: kätensä muinen aartehille ahnaat kuin vesikyyt keskellä helmien ja kullan riistaa…
Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut?
Ei vastausta, katseet kaihtavat tai syttyy silmiin pakoileva kiire, kuin öisin itse joku hirviöistä, joit' olen nähnyt, kuin yhä kantaisin ma kuvan kaameen infernokajastusta kasvoillani, kuin kertois ne yön salaisuuksista, joist' ihmiset ei tietää halaja, se ennenkuin on liian myöhäistä…
Halaavat leikkiä
sokkosilla tiikerinkin kanssa,
kuin ois se kotikissa;
halaavat pettää sekä pettyä
ja keksiä
ruusuperhon ruttokärpäsessä
ja vampyyrissa valkeaisen Vestan;
halaavat unhoittaa
veen hirmut,
kylpeä mudassa, kuin milloinkaan
se ei ois niellyt kuollehien luita…
Halaavat seikkailla
ja nimittää
valoa yöksi, yötä valoksi,
aarniometsää sielun huvi-puistoks,
joss' ei oo käärmettä…
Haa, kuinka totta tuo vanha tarina on tiedonpuusta: ken siitä söi, se olkoon kirottu!