TEMPPELI.

Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne sinen-siintävän temppelin:

Hyvyydestä pohjan, katon kauneudesta katoomattomasta, puhtaudesta humajavat holvit, yksinäisyydestä koskemattomasta korkeat pilarit ja välkehtivän kupoolin viisaudesta vilunviileästä.

Ja nyt, ne ovat täällä kaikki kadotetut sielut… Ne ovat hiipineet mukana, siimeessä hiljaisten teiden, tomussa polttavan hiekan, lymynneet matkaviittani laskoksissa, lentäneet havisevana haluna jälessä seuraten kuin lokit pois kiitävää laivaa…

Nyt ne huutavat, ilkkuvat korvaani yötä ja päivää:

»Sinä olet meidän, meidän, ja kaikki, mik' on sinun, on meidän!

»Meidän hulluntöistämme tehty on viileä viisautes, meidän alennuksemme hinnalla ostettu korkea koskemattomuutes, meidän rikoksillamme koottu koko rikkautesi korska! Veistelty varkain jumalankuva villiviinilehvistä tuhlaajapoikain!

»Hyvyytes on hyllyvä pohja: meidän loppuunkulutetun vihamme kuonaa, meidän murheemme muraa, katkeruutemme karstaa! Ja pyhyytes pilarit, nuo yksinäisyytesi pilvenpiirtäjä-pylväät pelkosi pönkittämät vain meidän himomme hiiltä, meidän syntisten käsivarsiemme voimaa hengenvaarallista!

»Tyhjyytemme tytär sa olet, kirouksemme kovan ylpeä kimmelkukka, häpeämme hedelmä!

»Siks täytämme sydämesi tyhjän,
siks syömme tähkäsi täydet
vieraille varisemasta.
Me piilemme pyhättös suojaan,
me asutamme aution yösi
ja teemme temppelistäsi turhasta kaupungin
tuhat-äänillä soittelevan kuin merten pauhu,
sinikirkostas
värivälkkävän pagoodin,
ja itsestäs
taas valtakuntien kuumain hallitsijan,
kadotettujen sielujen kauneen
ja heimosi helmen,
oman luontosi orjan ain' ikionnellisen!
Saat tulihohtavat helmet,
saat karavaaneja kultaa,
ja kumarrusta ja keimaa kuin meren hiekkaa.
Mut temppelis harja on meidän,
ijäti meidän!»

Ne sihisevät, suihkavat korvaan
yötä ja päivää…