NELJÄS NÄYTÖS.
Petran makuukammio. Ovi taka-alalla johtaa hänen työhuoneeseensa.
Oikealla ovi muuhun huoneistoon. Vasemmalla, taka-alalla vuode.
Käsikirjasto-hyllyjä. Takka. Ikkunakaihtimet alhaalla.
I kohtaus.
(Petra makaa täysissä vaatteissaan vuoteella. Tohtori Kalmu istuu hänen vieressään tuolilla. Yöpöydällä palaa himmeällä viheriällä varjostettu lamppu, joka valaisee siinä viruvia käsikirjoituksia. Myös katossa palaa lamppu.)
KALMU. Sinä olet sairas. Koeta olla tekemättä, ajattelematta mitään, levätä…
PETRA. Minä en ajattele mitään, minussa vain ajattelee. Minä en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotain, jokin suuri tilinteko, johon minun sormiani ei päästetä mukaan, sillä minä olen elämäni iän pitänyt väärää kirjanpitoa. Ja uskotellut olevani rikas. Vielä äsken. Yhden lyhyen hetken, auringon nousun ja laskun välillä, minä olin maailman valtias. Minulla oli varaa kaikkeen. Minulla oli runoilijan siivet, valtiomiehen kauaskantoinen katse, sydän, joka sykki samassa tahdissa ihmisyyden kanssa. Minulla oli kansan kannatus ja naisen rakkaus. Minä luulin voivani yhdistää mielikuvan ja todellisuuden, laulaa yhteen elämän rikkinäiset sirpaleet. Minä luulin eläväni uudestaan Curtiuksen tarinan. Parhaan oli heittäydyttävä turmion kitaan pelastaakseen maan. Hänen ylitseen oli sulkeutuva pohjaton kuilu. Se ei sulkeutunutkaan. Maa sylki minut ulos sylistään. Ja tiedätkö miksi? Siksi, että minä en ollutkaan se paras. Kaikki kultani oli kuonaa. Ja naiset. He rakastavat kultaa, hahahaa! He ovat julmia kuin lapset. Rikkovat kauniin lelun nähdäkseen mitä on sisällä…
KALMU. Rakas ystävä, sinä panet liian paljon arvoa sille puolelle elämästä. Silloin elämä kadottaa tasapainon. Luvalla sanoen: naiset ovat turmelleet sinut…
PETRA (Raskaasti.) He ovat sanoneet minulle totuuksia, joita en kestä. He ovat näyttäneet, mikä se sälö oli, joka kaatoi rakennuksen. Valhe. Elin valheessa, mutta silloin elin. Nyt en ole elävä enkä kuollut. Miksi riistettiin minulta suloinen sokeuteni? Minä luulin olevani totuuden apostoli, sillä valhe oli niin kaunista. Valhe on kauneutta, ja kaunis valhe on runoutta. Ja minä en voi elää ilman sitä.
KALMU. Emmekä me muutkaan. Miksi ihmiset vihaavat valhetta, kun se kuitenkin on heidän elinehtonsa. Koko elämä on valhetta, ainakin paras osa siitä, kaikki mikä siinä on myönteistä: peittelevä hellyys, jolla hoidetaan heikkoja, usko ja rakkaus, jolla pelastetaan kuolemasta, onni, joka sitoo silmät suosikiltaan, hyvyys, joka tekee sydämet laajoiksi ja suvaitsevaisiksi, kaikki on tingintää, kompromissia, tahallista tai tahatonta petosta. Mutta se on välttämätöntä. Ihmiset kärsivät muuten liikaa…
PETRA. Minä olen tahallani tallannut jalkoihini eräitä elämänarvoja. Jokainen, joka jotakin tekee, joutuu myös tekemään rikoksia… Tiesin, että kotonani olin kuin Kalevalan tammi, joka esti päivän paistamasta… Mutta luulin, etteivät he itse sitä huomanneet, ja luulin, että minun elämäntyöni vaati eräitä uhreja, että minulla oli oikeus tuottaa surua muutamille lieventääkseni tuhansien tuskaa, sortaa harvoja antaakseni vapauden kuvitelman miljoonille, painaa alas pienempiä elämänarvoja nostaakseni suurempia, alistaa ja alistua arkivalheeseen soittaakseni suuren sunnuntain kirkonkelloja ihmiskunnalle. Minulla oli toisin sanoen usko. Kaikki harhakuvitelmaa. Kuolemankelloja olen soittanut, kärsimyksen kypeniä kylvänyt lähelle ja kauas. Sitä ajatusta en kestä. Minä jaksoin kärsiä itse… minä en jaksa tuottaa kärsimystä…
KALMU (Päätään pudistaen.) Ai ai. Siinäkö sitä ollaan. Se on vaarallisinta kaikesta. Sellaista ei ole lupa puhua, ei ajatella. Ihminen, joka sanoo, että hän ei jaksa tuottaa kärsimystä toiselle, julistaa oman kuolemantuomionsa. Tahtomattammekin tuotamme me kaikki joka hetki kärsimystä pelkällä olemassaolollamme. Syödä ja tulla syödyksi on elämän laki. Siitä ei pääse. Mitä varten meillä muuten olisi hampaat, vatsa, ruumis? Ja ihmisen henki on yhteellinen ruumiin kanssa. Jos ihminen sanoo, että hän kärsii, todistaa se vain, että hän elää, ja jos hän sanoo, ettei hän jaksa kärsiä, todistaa se vain, että hänellä on erittäin voimakas ja terve elämänvietti, joka ajaa häntä etsimään elämän onnea, parempia elämänehtoja, rehevämpiä laitumia. Se on hyvä… Mutta… jos hän sanoo, ettei hän jaksa tuottaa kärsimystä, silloin… silloin täytyy hänen lakata elämästä… Niin on asia. Siis: älä haudo tyhmyyksiä. Täytyy oppia ottamaan elämä sellaisena kuin se on. Älä kapinoi kohtaloa vastaan, joka on meille kaikille yhteinen ja johon tulee suhtautua niin sanoakseni lojaalisesti…
PETRA. Omaan ja ihmisten pahuuteen, tarkoitat?
KALMU. Välttämättömyyden pakkoon, tietämättömyyteen. Ja on eräitä asioita, joista on parempi olla tietämätön. Tämä on yksi niistä.
PETRA. Mutta — — —
KALMU (Nousten.) Siitä ei keskustella (Katsoo kelloaan.) Minun täytyy nyt lähteä erään toisen sairaan luo.
PETRA. Älä jätä minua yksin.
KALMU. Palaan vähän illemmällä uudestaan. Siihen asti yritä nukahdella… Sammutanko ehkä kattolampun?
PETRA (Nyökkää.)
(Tohtori sammuttaa kattosähkön. Menee ulos oikealta. Huone jää viheriän pöytälampun kelmeään valaistukseen.)
II kohtaus.
PETRA (Makaa vähän aikaa liikkumattomana. Huone on autio. Sitten avautuu taka-ovi kuulumattomasti ja sisään hiipii Mummu, kyyryssä, kokonaan mustissa.)
MUMMU (Pysähtyy keskelle huoneita Petraan kääntyneenä, tuijottaa häneen.)
PETRA (Kohoten istualleen vuoteessa, kalpeana, laajentunein silmäterin.
Ääntää tuskin kuuluvasti.) Mummu, mitä sinä tahdot?
MUMMU (Valittavalla äänellä.) Miksi et sano minua äidiksi, Johannes? Siitä on niin kauan, kun olet minua viimeksi sillä nimellä kutsunut. Isääsi tulet, poikaseni. Hän löi ja sätti minua, sinä olet rangaissut minua vaitiololla, vieroittamalla minut pois äidin asemasta sydämessäsi ja kodissasi. Petrojen kodissa on naisella kovat päivät. He vievät maailmalle ilonsa ja elonsa, vieraille naisille rahansa ja rakkautensa, ja tuovat kotiin tyhjyytensä ja häpeänsä, väsymyksensä ja heikkoutensa. Kärsimystä on vaimon elämä Petrojen luona. Kyllä sen Niina tietää. Sanoi Virva koulussa opetettavan, että on nykymaailmassa sellainen laki, että erotaan, kun ei ole hyvä. Ei ole oikea laki. Virva on lapsi, ei ymmärrä. Ei oikea nainen sitä koskaan tee. Ei eroa, vaikka henkeen ja vereen rääkättäisiin. Voi, voi! Murhamiehiä ovat kaikki Petrat. Ei ole murhatulla sielulla koskaan rauhaa. Siksi täytyy minunkin aina kävellä, aina kävellä…
(Häviää hiipivin askelin vuoteen nurkan taa. Samassa tulee ovesta Sanni, luihuin, alistuvin liikkein, laihana, kaiken kurjuuden haamuna, harmaa saali hartioilla, harvat hiukset tuskin pysyen sykkyrällä ja riippuen silmille.)
SANNI (Kurkistellen.) Aina olet laulanut Tuskasta, mutta et ole koskaan nähnyt sitä. Minä se olen. Siskosi Sanni. En uskaltanut tulla aikaisemmin, voimasi päivinä. Olisit ajanut minut ulos ovesta, kun olen näin huono nainen. Siksikö sinä sen minun Mattini linnaan laitoit, kun se on äpärä, ettei sinun tarvitsisi hävetä häntä, niinkuin olet minua hävennyt. Mutta olen minäkin ollut nuori ja kaunis. Muistatko, miten minun poskeni punoittivat niinkuin kaksi marjaa ja miten paksut, keltaiset palmikot riippuivat selässäni kuin kultaiset käädyt. Ne minä möin rikkaiden rouvien päähän, kun lapseni huusi ruokaa. Ja voimani minä imetin rahasta sen saman herrasluokan vereen, joka nyt minua häväisee ja jonka likaisia helmoja minä huuhtelen. Saastaansa tukehtuisivat ilman minua. Miten maailmassa on paljon likaa! Ihminen ei tee muuta kuin likaa ja mätänee — elämässä ja kuolemassa — Aina vain pestä, pestä… Kuolleitakin olen pessyt. Sinuakin vielä pesen, kun ruumiina makaat… Paljon sinussa on pesemistä…
PETRA (Vetäytyy kauhusta jähmettyneenä taapäin. Hänellä pääsee epäselvä mölähdys. Ähkyen.) Pois, pois!
(Sanni lähestyy vuodetta. Petra syöksyy mielettömänä pystyyn kamalasti parahtaen. Sanni häviää.)
III kohtaus.
VIRVA (Rientää sisään, kiertää kattosähkön palamaan.) Isä, miksi sinä huusit? Mikä sinun on? Oletko sairaampi?
PETRA (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa, änkyttäen.) Mummu… Missä on
Mummu? Menikö hän tuonne? (Osoittaa työhuoneensa ovea.)
VIRVA. Rakas isä, Mummu-parkahan kuoli jo pari viikkoa sitten. Ja tuolla työhuoneessasi hän ei tainnut käydä eläissäänkään koskaan…
PETRA (Itsekseen.) Ja se toinen! Se toinen!
VIRVA (Hyväilevästi.) Joko sinä, isä-kulta, alat pelätä kummituksia? Etkö muista, kuinka aina sanoit minulle, kun pienempänä pelkäsin aaveita, että eläviä tulee pelätä enemmän kuin kuolleita. Eikä sinun nyt tarvitse pelätä tulevasi häirityksi elävienkään puolelta. Palvelijoille on sanottu, että ketään vieraita ei saa päästää sisälle, jotta saisit olla oikein rauhassa…
PETRA (Kuin hapuillen todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla.) Niin, niin, lapsi… Minun vieraitani vain eivät ovet estä… Ne tulevat täältä, täältä… (Osoittaa otsaansa. Istahtaa luolille voipuneena.)
VIRVA (Istuu tuolin puitteelle hänen viereensä, lavertelevasti.) Isäkulta, luulenpa melkein, että vielä haudot päässäsi tuota tuhmaa politiikkaa. Kuulin, kuinka sinä sanoit äidille, että me kaikki saamme kärsiä sinun vuoksesi. Siinä ei ole perää vähintäkään. Minä ainakin olen nauttinut koko ajan ja ollut niin ylpeä sinusta. Ja mikä hauskinta, että minäkin sain päälleni pienen pirskauksen noista hirveistä poliittisista intohimoista. On äärettömän hauskaa olla huomattu ja tunnettu. Kuules, isä, minä olen todenteolla nyt päättänyt ruveta laulajattareksi. Minulla on kaunis ääni, sen saat uskoa, vaikka ei äiti koskaan anna minun laulaa sinulle, kun sinä olet sellainen nero. Niinkuin se nerous siitä haihtuisi! Eikö totta, isä, että äiti ei oikein ymmärrä sinua? Jos minä olisin sinun rouvasi, kuinka minä osaisin! Sinähän olet kuin pieni lapsi, vaikka oletkin niin suuri. Ja tiedätkö, toiset sanovat, että sinä olet oikein sankari…
PETRA (Surumielisesti hymyillen.) Hullutusta, hullutusta. Ja mitä on olla sankari? Ei mitään. Mitä siihen tarvitaan? Hetken ele. Olla hyvä ihminen on paljon enemmän ja paljon vaikeampaa. Koko elämäkään ei siihen aina riitä… Äitisi, lapsi, on hyvä ihminen, muista se aina. Minä en ole sitä aina muistanut ja siinä olen tehnyt väärin…
VIRVA (Hitaasti, epäröivästi.) Niin, niin, uskon sen. Mutta sinä, isä, sinä olet — — — sinä olet — — — oikea ihminen. Kerran sanoit, että tarvitaan vielä vuosisatoja, tuhansia, ennenkuin meistä tulee oikeita ihmisiä. Sinä olet jo sellainen. En osaa sitä selittää… minä vain tunnen niin… Ja kun minusta tulee suuri laulajatar, otan minä sinut mukaani kauas, kauas maailmaan. Minä ryöstän sinut aivan itselleni, en huoli kestään muusta kuin sinusta. Minä rakastan sinua, isä, enemmän kuin ketään ihmistä maailmassa (Kaulaa häntä.) Ja siellä kaukana me elämme sitten kauneudessa ja vapaudessa… ja olemme onnellisia…
PETRA (Nousten, taputtaen Virvaa olalle.) Haaveita, lapsi, haaveita. Mutta se meissä sittenkin lie parasta — meissä kahdessa — — — (Kävelee edestakaisin.)
VIRVA (Lapsekkaasti) Jos minä pyydän sinulta jotakin, suostutko?
PETRA (Pysähtyen.) No?
VIRVA. Tule kanssani hetkiseksi tuonne työhuoneesi verannalle tai puutarhaan. Ilma on niin ihana. Tahtoisin haaveilla kanssasi.
PETRA (Naurahtaa.)
VIRVA (Vetää häntä kädestä.)
IV kohtaus.
JUUDIT (Tulee oikeanpuolisesta ovesta.) Toin sinulle tämän kirjan, jota halusit lepäillessäsi lueskella.
VIRVA (Katsoo isäänsä rukoilevasti.)
PETRA. Mene, lapsi, edellä. Minä tulen aivan kohta.
VIRVA (Menee työhuoneen ovesta, hieman myrtyneen näköisenä.)
PETRA (Pehmeästi, tyynesti.) Istu, Juudit, ole niin hyvä. Hetkiseksi.
Vai onko sinulla hyvin kiire? (Juudit istuutuu.)
PETRA. Näetkös, minulla on nykyään äärettömästi aikaa. Minä elän iankaikkisuudessa. Jumala on ottanut minulta pois ajan ja kaiken ajallisen touhun. Minulla ei ole enää mitään muuta tekemistä kuin tämä. (Ottaa pienellä pöydällä paperipinkan ja heittää sen uuniin, jossa ei ole tulta.)
JUUDIT (Hypähtäen pystyyn.) Mitä sinä teet? Mitä siinä on?
PETRA. Sinä, Juudit, olet surmannut minussa runoilijan. Hävittäköön tuli muistonkin siitä, mikä kerran oli.
JUUDIT (Sieppaa paperit pois uunista.) Kuinka sinä voit, kuinka sinä voit sanoa niin? Minä, joka toivoisin, että sinun runoutesi helkkäisi koko ihmiskunnalle, iskisi kipunoita halki maailman pimeyden.
PETRA. Israelin Juudit, minun runouteni oli minun miekkani, sinä riistit sen minulta ja annoit sen kansalle ja kansa tallasi sen lokaan, ryösti siitä mielikuvien kultaiset korut ja kalliit kivet. Se nimitti niitä valheiksi. Millä minä enää isken! Hahahaa! Pitäisikö minun ehkä muuttaa unelmani väitöskirjoiksi tai kansanomaisiksi lentokirjasiksi? Kansa alensi minut käsityöläiseksi.
JUUDIT. Minä en tahtonut alentaa sinua runoilijana, vaan ylentää sinua ihmisenä.
PETRA (Tuskaisesti.) Minä annoin sinulle rakkauteni helmen, ja sinä heitit sen sioille. — Miksi, miksi nostit sinä esiin minussa ihmisen, kun ei se kuitenkaan kelvannut sinulle?
JUUDIT. Jotta voisit toteuttaa runoutesi ihanteen.
PETRA. Jos se olisi toteutettavissa, ei se enää kelpaisi ihanteeksi, ei se enää olisi kaipauksen arvoinen. — Sinä tahdoit olla Jumalan ruoska, Israelin Juudit, joka ottaa Holoferneen pään. Ota se siis! Se on liian vanha ja väsynyt ja tyhjä pyytääkseen enää elämää. Työ on ainoa, jolla voi unohtaa elämän kurjuuden, ja sitten kun työkyky on mennyttä, on ikuinen kurjuus tullut, yö yllä, josta ei enää mikään pelasta. Oh, minä en voi elää ilman runouden armolahjaa. Ellei… niin, ellei vielä ihme tapahdu, ellei itse elämä muutu runoudeksi, ihanammaksi kuin mielikuva, ellet sinä, Juudit, vielä pelasta minua rakkaudellasi… Rakkaus on väkevä kuin kuolema…
JUUDIT. Minä rakastan sinussa runoilijaa.
PETRA (Hurjasti.) Hahahaa! Kuinka voisi joku Juudit koskaan rakastaa mitään muuta kuin aatetta! Historia kiertää rataa. Terve, Juudit, Holoferneen voittaja!
JUUDIT. Kuinka voisi joku runoilija koskaan rakastaa muuta kuin mielikuvaa!
PETRA. Niin, mielikuva oli se, että uskoin sinun kerran minua rakastaneen. Et koskaan ole minua rakastanut. Ei milloinkaan lie huulesi sitä minulle kuiskanneet. Itsepetosta kaikki, minun hullujen aivojeni houretta. Mielikuva!… Mutta kuinka se oli ihana! Lyhyt sana vain. Mutta se olisi voinut pelastaa minut kuolemasta. — Minua et tahdo pelastaa, mutta hänet, hänet tahdoit! Hän oli siis kuitenkin kallis sinun sydämellesi, tuo etelän mies…
JUUDIT (Säpsähtäen sisäisesti.) Sinä varmaankin silloin mellakka-iltana otit minun revolverini. Anna se takaisin!
PETRA. Se on minulla. Kävin sen silloin hakemassa. Se on sinulle siis niin rakas muisto?
JUUDIT (Kylmästi.) On. Anna se takaisin.
PETRA. Juudit, anna se minulle muistoksi. Tai korvaukseksi siitä, että olet ottanut minulta kaikki. Sinä saat pitää muistona minusta nuo nokiset paperit, minä pidän muistona sinusta tämän kirkkaan aseen. (Vetää taskustaan revolverin, katselee sitä.)
VIRVA (Huutaa.) Isä!
PETRA. Minä tulen, lapsi.
JUUDIT. Minä rukoilen sinua. Anna se pois! Voisi tapahtua vielä jokin onnettomuus…
PETRA. Miten lapsellinen sinä olet. Eikö kokemus ole sinulle mitään opettanut? Kerranhan jo otit sen pois, etkä voinut sentään estää onnettomuutta. Ei. Kohtaloaan ei voi kukaan välttää… (Viittaa kädellään jäähyväisiksi, menee Virvan luo taka-ovesta, sulkien sen jälkeensä.)
V kohtaus.
JUUDIT. (Seisoo hetkisen, paperit kädessään, tuijottaen synkästi eteensä. Kontiala astuu sisään oikeanpuolisesta ovesta. Juudit kääntyy säpsähtäen.)
JUUDIT. Te, herra Kontiala. Kuinka te uskallatte?
KONTIALA. Palvelijatar ilmoitti minulle kyllä, että kirjailija on sairas eikä ota vastaan vieraita. Mutta ensinnäkään en minä ole mikään vieras ja toiseksi tuon hyviä uutisia, jotka voivat edistää sairaan tervehtymistä.
JUUDIT. Kuten näette, ei Petra ole täällä, eikä tavattavissa. Kuinka voittekin noin vastoin nimenomaista kieltoa tunkeutua…
KONTIALA. Kaikkein pyhimpään, tarkoitatte? Ei tässä talossa ennen ole oltu niin muodollisia eikä sovinnaisia… Ja… olettehan tekin täällä…
JUUDIT. (Jyrkästi.) Ennen oli toista. Mutta kaiken inhoittavan menettelynne jälkeen. Te olette uskomattoman julkea. Ettekö tiedä, että juuri teidän syytöksenne, teidän porvarillinen ajojahtinne on vienyt Petran hermot pilalle. Hän uhkaa luopua koko kirjailijatoimesta. Juuri äsken heitti hän uuniin kaikki nämä käsikirjoituksensa (Näyttää paperipinkkaa.)
KONTIALA. Mutta ne eivät nähtävästi palaneet?
JUUDIT. Uunissa ei onneksi ollut tulta.
KONTIALA (Kylmän ivallisesti.) Olisinpa halunnut nähdä, olisiko hän heittänyt ne sinne silloinkin, jos siellä olisi ollut tulta…
JUUDIT (Kuohahtaen.) Ihminen, eikö teillä siis ole sydäntä ollenkaan? Eikö teidän kyynillisyydellänne ole mitään rajoja? Te olette saattanut Petran epätoivon partaalle juonitteluillanne ja katsotte ajan ja paikan olevan sopivan tehdä pilkkaa hänen elämäntyöstään ja elämästään. Hänellä on revolveri taskussaan. Hän voi todellakin heikkona hetkenä tehdä mitä tahansa…
KONTIALA (Tyynesti hymyillen.) Taidatte olla oikein levoton. Milloin on viisas neiti Juudit alkanut tuhmistua? Runoilijoilla on aina tuollaiset teatraaliset eleet. Heillä pitää olla kuolema ja rakkaus, liekit ja revolveri aina huoneensa nurkassa. Se, mitä kerrotte, todistaa vain, että Petra on erinomaisissa sielunvoimissa. Hänen mielikuvituksensa leimuaa. Mutta todellisuuden kanssa ei sillä ole mitään tekemistä… Te väitätte itsepintaisesti, että minä olen saattanut hänet pois tasapainostaan. Hm… No niin… Mutta minäkö yksin? Jos ei teitä olisi ollut… No, se sikseen. Suvaitsetteko, että istun?
JUUDIT (Ei vastaa.)
KONTIALA (Istuutuu, jatkaa.) Te ette pidä minusta erikoisemmin. Eikä ihme. Me olemme tehneet paljon pahaa toisillemme…
JUUDIT (Jäätävästi.) Mitä pahaa me olisimme tehneet toisillemme, sitä en tiedä.
KONTIALA. Jos ette te tiedä, niin en tiedä sitten minäkään.
(Vaitiolo.)
KONTIALA. Minä luulin kuitenkin, että taistelimme runoilijan sielusta, me kaksi…
JUUDIT (Halveksivasti.) Ja te haluatte uskotella minulle, että siinä karkeassa pelissä, jota te pelasitte, oli vain hänen sielustaan kysymys…
KONTIALA. Ei yksinomaan. Minä myönnän, että Niina oli minun herttakuningattareni. Oli. Ei ole enää… Nyt olen pyyhkinyt Niinan pois elämästäni. Hän on niitä, jotka nauttivat kärsimyksestä. Kärsiköön. Olkoon omalla tavallaan onnellinen. Minä olen myös. Minä en ole niitä, jotka tarttuvat revolveriin naisen tähden…
JUUDIT. Mihin te tähtäätte?
KONTIALA. Puhukaamme siis suoraan. Meillä kahdella on sittenkin pieni hanhi kynittävänä keskenämme. Ja kun minua tästä lähin luultavasti ei enää tulla paljon näkemään tässä talossa, niin…
JUUDIT. Minua vielä vähemmän, sillä matkustan takaisin ulkomaille aivan pian.
KONTIALA. Jaa jaa. Kotimaa on kova koulu. Ja te olette tottunut elämään vapaudessa ja kuvitteluissa. Me täällä, me maahan kytketyt, me emme ole vapaita. Yksin meidän ajatustemmekin täytyy olla ankaran kurin alla. Sillä täällä täytyy muuttaa ne teoiksi ja kantaa teoista edesvastuuta sukupolvesta sukupolveen. Me olemme uutisperkkaajia. Meillä ei ole varaa tehdä liian suuria eleitä, ratsastaa töyhdöt pystyssä kuten entisajan ritarit eikä irrallisin tulisoihduin kuten nykyajan vallankumouksen raivottaret. Silloin sorrumme allamme hyllyvään suohon. Suo on ensin täytettävä ja sitten vähitellen. Kuka elää, se näkee… Me kuulumme eri leireihin, ja teillä lie se käsitys, että yleensä me niin sanotut vanhoilliset — minä tietysti erittäinkin — olemme niin tuiki kaukana kaikesta ihanteellisuudesta… Ei, neiti Juudit, kyllä me näemme samat tähdet kuin tekin ja palvomme niitä, mutta me tiedämme, että jos ne kuulisivat rukouksemme ja putoaisivat syliimme, polttaisivat ne maailman poroksi! — Te syytitte minua äsken siitä, että olen syössyt Petran epätoivon partaalle, vienyt häneltä halun kirjoittaa…
JUUDIT. Niin. Hetkellä, jolloin hän tahtoi vapautua kaikesta pienestä, tulla koko kansansa omaksi, te käytitte kaiken pirullisen sotataitonne syöstäksenne hänet tai vangitaksenne hänet yhden puolueen orjaksi…
KONTIALA. Te tahdoitte vangita hänet puolueen orjaksi.
JUUDIT (Jatkaen.)… jolloin hän tahtoi puhdistua, uudistua sisäisesti ja ulkonaisesti, heititte te likavettä hänen silmillensä, hetkellä, jota hän oli odottanut koko elämänsä.
KONTIALA. Jota te olitte odottanut. Olkaa rehellinen. Ja teidän täytyy myöntää, että juuri te käytitte tai väärinkäytitte koko suuren vaikutusvaltanne häneen saadaksenne hänet astumaan tämän askeleen.
JUUDIT. Hänen paras itsensä tahtoi sitä.
KONTIALA. Enemmän kuin kerran on maailmanhistoriassa tapahtunut, että yksilön paras itse on vienyt hänet yhteiskunnalliseen rikokseen.
JUUDIT. Enemmän kuin kerran on yhteiskunnallinen laki ollut rikos ihmisten omiatuntoja vastaan ja siksi rikottava.
KONTIALA. Vaikka ihmisten elämä rikkoutuisi mukana?
JUUDIT. Kaikki paras elämässä on tehty elämän hinnalla.
KONTIALA. Te siis tietoisesti panitte Petran elämän vaaraan? Sillä jos joku on syypää siihen, että hän on ollut vähällä turmella uransa sisäisesti ja ulkonaisesti, niin se olette te. Te tahdoitte tehdä runosta, mielikuvan kukkasesta, yhteiskunnallisen taisteluhansikkaan ja runoilijasta kansanjohtajan. Runoilija ei tarvitse kansaa, vaan mesenaattia! Elämän muodon, joka takaa työrauhan ja — pitkän iän. Sillä muuten ei hänen työllään ole mitään merkitystä. Jos hän kuolee nuorena, sanotaan häntä haaveilijaksi, mutta jos hän jaksaa elää kauan, sanotaan häntä suurmieheksi ja hänen ajatuksensa saavat filosofisen kantavuuden. Ja silloin hänen ajatuksensa voivat tulla kansankin hyväksi, vähitellen, viisaasti siivilöityinä, sopivissa annoksissa. Suuret aatteet ovat kuin kallis viini, niitä tulee osata säilyttää, vanhettua ja nauttia määrän mukaan, jotta ne olisivat terveellisiä, muuten ne muuttuvat myrkyksi, villittäväksi alkoholiksi, joka syöksee perikatoon kansat ja yksilöt. Tämä on yksinkertaisesti minun kantani asiassa. Ja se ei ole mikään kyynillinen kanta, ellei terve järki ja hitunen käytännöllisyyttä ole kyynillistä.
JUUDIT. Myöntäkää, että motiivinne äskeisessä hyökkäyksessä kuitenkin osittain olivat vähemmän jalot kuin miksi ne nyt haluatte esittää.
KONTIALA. Myönnän senkin. Ihmiselämässä on hetkiä, neiti Juudit… Mutta senpätähden haluankin hyvittää sen pienen pahanmielen, minkä mahdollisesti olen Petralle tuottanut ja joka ehkä vain on ollut hänelle terveellinen. Ajatelkaa: tämä on ensimmäinen vastoinkäyminen ja julkinen selkkaus koko hänen elämässään. Meille julkisuuden miehille se on tavallisesti jokapäiväistä leipää. Tulen juuri tarjoamaan hänelle sovinnon kättä lehteni, kustannusyhtiö »Valon» ja itseni puolesta. Olen joka taholla siloittanut kaikki kahnaukset. Yhtiö tarjoaa hänelle nyt paremmat ehdot kuin milloinkaan ennen. Tuo pieni skandaali on lisännyt hänen teostensa kysyntää. Petra on nyt aktuelli. Häntä voidaan nyt myydä paljon ja kalliista.
JUUDIT. Ahaa. Nyt ymmärrän teidän äkillisen jalomielisyytenne. Omien etujen palvomista vain.
KONTIALA. Yhteisten etujen hoitoa, sanokaamme niin.
JUUDIT. Ja te luulette, että kultakoukulla voi onkia kenen hyvänsä.
KONTIALA. Jos te luulette, että Petra on tunteeton rahalle ja että taiteilijat elävät pelkällä linnunlaululla, niin erehdytte. Minulla on pitkä kokemus. Ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun me — huomatkaa, minä sanon me — vetäydymme pois talosta, palautuu kaikki ennalleen. Petra valittelee onnettomuuttaan niinkuin ennenkin ja on onnellinen niinkuin ennenkin. Hänen taiteensa rehottaa, kotirauha kukoistaa…
JUUDIT (Pilkallisesti.) Ja voittajaksi jäätte te…!
KONTIALA (Kauniisti.) Voittajaksi jää Niina. Ja se on oikein. Sillä hän on paras meistä… Tämän vain tahdoin saada teille sanotuksi. Ja kaiken varalta vielä: Jos edelleen jatkatte samaan suuntaan, niin asianne ei siitä voita mitään, mutta eräs yksilö, eräs persoonallisuus on menetetty. Ja eikö sekin ole tappio ihmisyyden asialle? Minun ohjaukseni alla on Petra kestänyt kaksikymmentä vuotta, teidän huomassanne hän päätyi sairasvuoteelle kahdessa kuukaudessa! (Kumartaa poistuu.)
VI kohtaus.
NIINA (Kurkistaa ovesta.) Kas, eikö Johannes olekaan täällä?
JUUDIT. Ei. Hän meni jo hyvän aikaa sitten puutarhaan kävelemään Virvan kanssa.
NIINA. Minä luulin kuulleeni täältä ääniä.
JUUDIT. Kontiala kävi täällä.
NIINA (Soinnuttomasti.) Mitä hän tahtoi?
JUUDIT (Yksitoikkoisesti.) Hän tahtoi sovittaa kaikki. Väistyä syrjään sinun elämästäsi ja tukea jälleen Petraa.
NIINA. Jumalan kiitos!
JUUDIT (Äidillisesti.) Sinä olet siis iloinen siitä, pikku-sisko? Et kanna hänelle kaunaa?
NIINA. Olen iloinen. Ja olisi väärin minulta kantaa kaunaa hänelle. Hän unohti itsensä hetkiseksi, mutta samoin tein minäkin. Suutuin silmittömästi (Hiljemmin.) Eikä totuudesta pitäisi niin suuttua. Sillä hän sanoi vain totuuden…
JUUDIT. Minkä totuuden?
NIINA. (Epävarmasti.) Hän sanoi… että… että Johannes rakasti sinua eikä minua… Minä olen sen aina tiennyt… ehkä muutkin… Mutta sitä ei olisi saanut sanoa minulle. Se oli niin julmaa, niin raakaa. Kajota toisen ihmisen elämän salaisuuteen. Sitä vartenhan minä menin hänelle vaimoksi, että minä hänen rakkaudensuruaan lohduttaisin. Hän rakasti sinua, mutta hän tarvitsi minua. Sillä minä olin ainoa, joka todella rakastin häntä…
JUUDIT. Etkö ole ollut katkera minulle, sisko?
NIINA. Sinulleko? Sinua olen aina ihaillut ja rakastanut. On niin luonnollista, että hän sinua rakastaa. Sinä olet niin viisas, niin voimakas, niin jalo ja niin paljon suurempi kuin minä. Minä tunnen aina mitättömyyteni sinun rinnallasi. Ja nyt kun tulit, olin jo valmis väistymään. Luulin, että tulit täyttämään minun paikkaani kodissa…
JUUDIT. (Naurahtaen.) Me kaksi emme milloinkaan voi täyttää toistemme paikkaa. Me olemme niin erilaiset…
NIINA. Se on totta. Siksi minä lapsena välistä pelkäsin sinua, sinun silmiäsi, jotka katsoivat aivan sielun pohjaan, suutasi, joka oli niin hyvä, mutta ei koskaan nauranut, käsiäsi, jotka olivat niin kauniit, mutta jotka eivät koskaan leikkineet eivätkä hyväilleet, otsaasi, jonka takana oli niin paljon ajatuksia… Sano minulle, oletko sinä koskaan rakastanut? (Epäröiden.) Etkö sinäkin kerran rakastanut Johannesta?
JUUDIT. (Mietteisiin vaipuneena.) Oli aika, jolloin minä kadehdin kaikkia naisia, niitä, joilla oli lemmen onni omanaan, ehkä enemmän vielä niitä, jotka olivat niin nuoria, etteivät sitä vielä tunteneet, ja niitä, jotka olivat niin vanhoja, että kaikki oli jo ohitse, — aika, jolloin kärsin… Se oli kai rakkautta…
NIINA. Mutta miksi sinä siis — —?
JUUDIT (Viittaa häntä vaikenemaan.) Minulta puuttuu kai sitä, mitä on kaikilla muilla naisilla. Sinua aina pienestä pitäin ihmettelin. Sinussa oli jotakin, jota en ymmärtänyt. Sanoin itselleni, että sinulta puuttui itsesäilytysvaistoa… Mutta se kai juuri on tehnyt sinut oikeaksi naiseksi, joksi minä en koskaan tullut. Kun olit yksitoistavuotias, sait ankaran keuhkokuumeen. Ja muistatko, kuinka sen sait? Sinä istuit talvisydännä ikkunalaudalla ja syötit elättikyyhkysiäsi. Istuit alusvaatteillasi etkä hennonut sulkea ikkunaa, kun et raskinut ajaa niitä pois. Silloin se oli minusta luonteen heikkoutta, ja nyt sanoisin, että siinä on koko naisen voima. Ehkä sinulta puuttuu itsesäilytysvaistoa, mutta sinulla on parempaa, sinulla on kyky säilyttää muita. Sinä kuulut niihin hiljaisiin uhraajiin, itsensä unohtajiin, jotka lohduttavat miestä rakkauden pettymyksen jälkeen, jotka pelastavat sortuvat ja sovittavat hänet uudestaan elämän kanssa, antavat hänelle takaisin voiman, jonka hän luulee jo kadottaneensa. Usko minua, sinunlaistasi juuri, rakas sisko, eikä ketään muuta, tarvitsee Johannes.
NIINA (Hiljaa, päätään nyökäyttäen.) Hän kaipaa hoitoa kuin lapsi…
JUUDIT (Sydämellisesti.) Sinä olet hoitanut häntä hyvin, olet pitänyt ilman puhtaana siinä sisimmässä sydänkammiossa, missä syntyvät ne kipinät, joista maailman valo kerran on nouseva. Minun tieni vie taas sinne, kauas, kohti tuntemattomia kohtaloita…
NIINA. Etkö voisi jäädä tänne?
JUUDIT. Minun ei olisi pitänyt tänne koskaan tullakaan. Olen kylvänyt turhaa levottomuutta ympärilleni. Paraskin on muuttunut pahimmaksi. Ja kuitenkaan en voi luopua entiseltä polultani. Sellainen poltto on minulle pantu sydämeen.
NIINA. Luulen, että Johanneksesta parannuttuaan tuntuu tyhjältä, jos sinä lähdet…
JUUDIT. Tee hänet onnelliseksi, Niina! Sinä voit sen tehdä. Ja minäkin olen silloin onnellinen, kun tiedän, että te kaksi olette sitä. (Suutelee Niinaa otsalle. Hiukan surumielisesti.) Ilman isänmaata, ilman kotia ja rakkautta, niin kummasti on minun tähteni kulkuni säätänyt..
NIINA (Kyynelöityen.) Rakas Juudit-siskoni, välistä minusta tuntuu, että sinulla on liian pingoittunut käsitys ihmisyydestä, että sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi.
JUUDIT (Raskasmielisesti.) Sinä olet oikeassa, pikkusisko. Minusta taas on välistä tuntunut, että sinulla on väärä käsitys naisellisuudesta ja että siksi aina saisit olla orjuudessa… Mutta kentiespä se juuri on onni…
VII kohtaus.
VIRVA (Juoksee iloisesti sisään taka-ovesta.) Äiti, äiti, meillä on ollut niin hauskaa isän kanssa, ettet voi uskoa! Me olemme haastelleet kaikenlaista. Mutta en maininnut mitään siitä, että pian tulevat ylioppilaat tänne kunniakäynnille ja että Matti pääsee tänään vapaaksi. Isä on niin surrut Matti-paran kohtaloa. Kaikesta tulee hänelle riemullinen yllätys. Ihmiset ovat hänelle nyt kaksin verroin ystävällisiä tuon järjettömän boikottauksen jälkeen. Isä oli jo nyt niin iloinen… aivan kuin ennen…
NIINA (Juuditille.) Minä pelkään hänen iloaan enemmän kuin hänen suruaan.
JUUDIT (Hiljaa.) Siksikö, että ilo vie hänet pois luotasi ja suru tuo hänet syliisi?
NIINA (Pudistaa päätään.) Siksi, että ilossa hän on outo itselleen, surussa hän on rehellinen…
VIRVA. Minä lähden nyt vähän kuulemaan kaupungille, milloin laulajat tulevat. Pitäkää isää sillä aikaa hyvällä tuulella!
JUUDIT. Minäkin lähden omalle puolelleni (Nyökäyttää sydämellisesti päätään Niinalle.)
VIII kohtaus.
PETRA (Tulee työhuoneestaan, säpsähtää nähdessään Niinan.)
NIINA (Herttaisesti.) Teillä on ollut hauska keskustelu Virvan kanssa, kertoi lapsonen.
PETRA (Hajamielisesti.) Niin, niin… Me puhuimme matkasta.
NIINA (Vilkkaasti.) Sinä suunnittelet matkaa? Se tulee todellakin virkistämään sinua.
PETRA (Istuutuen, hitaasti.) Niin, niin… matkaa…
NIINA. No, otatko minutkin mukaan?
PETRA. Sinä pelkäät sellaista matkaa…
NIINA. Sinun kanssasi en pelkää mitään.
PETRA. Sinulle käy vaikeaksi…
NIINA. Vaikein on minulle helpointa, kun on kysymys sinusta. Sittenhän tunnen olevani tarpeellinen. Minne siis aiotkaan? Saharan erämaahan vai Tulimaan villienkö joukkoon?
PETRA. Kauemmaksi, kauemmaksi, rakkaani.
NIINA. Idän ikuiseen ihmevaltakuntaan, jonne aina olet kaivannut?
PETRA. Ihmeellisempään, ihmeellisempään, rakkaani.
NIINA. Ehkä Tyynenmeren rauhallisiin lumosaariin?
PETRA. Vielä tyynempään satamaan, rakkaani.
NIINA (Katsoo Petraan oudoksuen.)
PETRA. Ja laivalla niin nopealla, että itse aika jää jälkeen.
NIINA. Mitä sinä puhut?
PETRA. Kas, sinä vaalenet! Sinä pelkäät jo! Enkös sitä sanonut. Olet aina väittänyt rakastavasi minua. Minä olen alkanut epäillä kaikkea. Sinuakin. Ja sinun rakkauttasi. Minä olen epäonnistunut koe, kuinka minua voisi kukaan rakastaa minun itseni vuoksi! Myrsky käy, ja jos se kaataa minut, ei kenkään kysy kaatunutta… Kaikki puhuvat vierasta kieltä ympärilläni… Kuka sinä olet, Niina?…
NIINA (Hädissään.) Rakas Johannes, tule toki järkiisi! Oma vaimosi olen ja minä rakastan sinua, usko minua.
PETRA (Silittäen Niinan päätä, raukeasti hymyillen.) Sinä olet hyvä,
Niina. Mutta hyvyys ei ole vielä rakkautta. Sinä et voi olla paha
kenellekään. Jokaiselle olisit hyvä. Kontialallekin. (Äkillisesti.)
Etkö sinä rakastakin Kontialaa?
NIINA. Hyvä Jumala, vieläkö sinä puhut siitä! Sinua yksin, sinua yksin minä rakastan. Tiedäthän, että sinä olet minulle enemmän kuin elämä.
PETRA. Uskallatko siis kuolla minun kanssani? Rakastatko minua niin paljon. Niina.
NIINA. Rakkaani, ainokaiseni, et saa, et saa noin ajatella. Et saa kuolla. Minä rakastan sinua, mutta minä rakastan sinut elämälle, minä sylkytän sinut sylissäni uneen kuin lapsen, minä parannan sinun haavasi, minä torjun murheet luotasi… (Ulkoa alkaa kuulua ylioppilaiden tervehdyslaulu.) Kuuletko, siellä tulee kansa, nuoriso! Se tahtoo kantaa sinut käsillään, se rakastaa sinua myös. Miljoonat ihmiset tarvitsevat ja siunaavat sinua.
PETRA. Minua ei rakasta kukaan, ei kukaan. Et sinäkään, Niina.
NIINA. (Riippuen kiinni hänen kaulassaan, suudellen ja syleillen häntä.) Minä rakastan sinua, rakastan sinua!
PETRA. Todista se siis teolla. Älä jätä minua yksin!
NIINA. En ikänäni jätä sinua.
PETRA. Kuole siis kanssani!
NIINA (Hulluna epätoivosta, langeten maahan, syleillen Petran polvia.)
Ei, ei! Et saa puhua noin (Ponnahtaa pystyyn, juoksee ikkunan luo, avaa
sen, huutaa.) Oi tulkaa, ihmiset, pian! Pelastakaa hänet elämälle!
(Petralle.) Kuule, kuule, miten he huutavat sinua!
(Ulkoa kuuluu huutoja: »Eläköön Petra! Eläköön!»)
NIINA. Noin sinua rakastetaan. Sadoittain, tuhansittain he tulevat tänne. Runoilijaansa nostamaan! (Kiiruhtaa ulos heitä vastaan.)
PETRA (Pimeästi.) Nyt he tulevat, kun olen lakannut olemasta runoilija (Sekavasti.) Minulla ei ole oikeutta ajaa oikeutta… Provokaattori … Ah, syyttäjät, syyttäjät, joko te taas tulette! Ei enää yksitellen, vaan sadoittain, tuhansittain! Minä en kestä teitä! (Pakenee huoneennurkkaan kuin takaa-ajettu eläin.) Pois… pois…
IX kohtaus.
VIRVA. Isä, Matti on vapaa! (Kauhistuu nähdessään Petran tuhoutuneen ulkonäön, kiirehtii hakemaan äitiään.)
PETRA (Perääntyen yhä, kauhun ja mielipuolisuuden ilme kasvoillaan.) Pois… Pois!… Haamut, syyttäjät… Minä annan teille hyvitystä. Minä annan elämäni. Minä tulen jo! Pois… (Vetää Juuditin revolverin ja ampuu itsensä, kaatuu.)
JUUDIT (Syöksyy sisään langeten Petran eteen polvilleen.) Sinä et saa, et saa kuolla! Minä rakastan sinua.
PETRA (Hymyää heikosti.) Noiden sanojen vuoksi kannatti kuolla…
(Kuolee.)
X kohtaus.
(Niina, Virva ja Matti rientävät sisään. Niina Petran viereen polvilleen. Juudit nousee! Ulkoa kuuluu taas riemukasta hälinää, laulua, ääniä: »Eläköön Petra! — Petra ulos! — Eläköön kansan suuri runoilija!»)
KALMU (Astuu huoneeseen iloisen näköisenä. Hymy hyytyy hänen huulilleen, kun hän huomaa kuolinryhmän. Tulee kuolleen luo, tunnustelee sydäntä, valtimoa, laskee käden varovaisesti alas. Painaa päänsä syvään kumaraan.)
NIINA (Valittaen.) Ja hän olisi tahtonut kuolla minun kanssani. Ja minä jätin hänet yksin…
JUUDIT (Hiljaa, syrjässä muista, itsekseen.) Ja minun kanssani hän olisi voinut elää…
KALMU (Menee ikkunan luo, viittaa kädellään ihmisiä vaikenemaan.
Tukahtuneella äänellä.) Ystävät, saatte jättää kunniatervehdyksenne
toistaiseksi… Saatte säästää laulunne — hänen haudalleen. Runoilija
Petra on kuollut.
Väliverho.