HARU
Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta, luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet. Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti, ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa, hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin erehtyvät sellaisissa asioissa.
Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset; autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, — hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille, kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa, ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista, ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.
Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.
Yhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa tai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin naidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen lapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta taidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui kysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän arvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen neuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa viisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen kuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan joka oli sielultaan häntä jalompi.
Sitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei voinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla aihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä, niin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan. Ilman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein, oikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä. Hän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen vaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien kansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja vaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin kasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa nuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa vaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse se on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään kärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä hengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen itsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on sanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka — laiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin muu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti kasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet ovat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin rakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella japanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa, kun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten halajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa valtaan.
Harulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon heti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä niin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli tottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona. Mutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti liikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä, ei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli alkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan kuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli joutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat hurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se ei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava se oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät paulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä kireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei tietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen miehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin vasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin. Tämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän ei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä mustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän kohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies kuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella tämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja mikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen kotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla istuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän lopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta tilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä, joina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan levolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan kerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin: »Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä valvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi pahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole väsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua». Ja niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että saattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut koko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin kolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes aamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin hänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.
Hän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin itseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin mikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat kertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli sangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa vihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies oli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden. Päivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin siitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä hänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko elämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki musteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja palvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut kotiin!»
Hän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento ruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi ilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta hän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja katsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet jotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut huuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa tuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan hän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä tukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin hänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.
Siitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä turhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi valkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran hääpäivänä.
Kaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia sotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia kysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he sanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja jättivät hänet kuolleensa ääreen.
Ihmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki maailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu keskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita, hiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä; hän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään yöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä somassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä koskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä hoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena sirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä hän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella näkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon — ommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän kerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin, — hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren kauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen seinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni, jota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa sydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»