V.
Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata. Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa, hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse. Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi. Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.
Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä. Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen, josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli asunut.
Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!» juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa, riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle: »anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!» Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».
Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa, mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.
Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka oli ollut salassa.
Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise kenellekään.
Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.
Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, — sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut tervetulleeksi!»