I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa — jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena — hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta, oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet: »Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa. Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana; tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti, neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen, ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella. Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta, minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat, ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa. Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova — varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.