II.
Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan, vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen, viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa, vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä — se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä. Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni sitä tarkemmin.
Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko; neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä, ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.
Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen missä ei ole värejä…
Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon — jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.
Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää, rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.
»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.
»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»
»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella lyhtyjä».
»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä, sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän hukkui jälestäpäin.»
Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä uida sellaista matkaa.
»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».
»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».
»Kuka?» utelin.
»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa, useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».
— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut Lännen tuomio Leanderista?»