III.
Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi; ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun asti.
Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän täydelleen samallaisesti.
Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan kaiken muun maailmassa.
Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen». Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti valuvilta pikkuväreilyiltä.
Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen. Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan — jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.