IV.
Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.
Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi — lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti. Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää, suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset raivon, perikadon ja epätoivon äänet.
Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata, joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.
Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren pauhina nostattaa.
Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.
Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret — toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun — kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään, kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön värähdys.
Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut ihmisen aivoissa!
Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille korville.
Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös — vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen hekumallista tuskaa.