IV.
Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti tämä itsemurha sankarilliselta.
Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva. Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet sielustaan.
»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin syypääksi?»
Ystäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:
»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa. Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori. Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin, oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun, kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään. Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?' Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte, kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte ylistää?»
Mutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.
»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita erikoislupaukset eivät sido.»
»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?» kysyin.
»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia tuntemattomat voivat häntä ylistää.»
»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa karmasta?»
Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi miettiväisesti:
»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.
Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»
»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»
»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»
»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»
»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»
»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»
»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen sielussa liikkui.»
»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen syntiä.»
»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat, kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen, kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»
Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa. Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme. Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?