IV.
Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli, Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja. Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman. Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan temppelin nunna.
Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen. Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin, ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana oli pieni puutarha.
Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.
Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa. Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä kohtaan.»
Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan, ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän siskokseen.
He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.
Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.
Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:
»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania, joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa siihen avustusta?»
»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole mitään leikkipaikkaa?»
Tyttö vastasi hymyillen:
»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»