KATKELMIA
Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta, ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.
Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua; väkevyyttä on annettava sinulle.»
Hämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä polkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa vei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla. Välistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä — välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori… Tähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.
»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä, »vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»
Tähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä nopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat yläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli laajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli nousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.
Tunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat hiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä tuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän jalkojensa alla.
Kerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain sileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä irvistävän, onton pääkallon.
»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle meidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»
Eteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa tuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä tuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat kadota ja itäinen rusottaa.
Mutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman viluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.
Silloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden — ja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan ei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli ainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja luumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita, jotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.
»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on sydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»
Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.
Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa; mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.
»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren laelle on vielä ylen pitkä matka.»
Vaan toivioretkeläinen kirkaisi:
»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut minusta!»
»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»
»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini; — »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan ihmisen pääkalloja.»
»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten, — »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»
Toinen toisti väristen:
»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin ihmisen pääkalloja!»
»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä, ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta — ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»