YÖULVOJA KOIRA.
Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.
Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä. Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla. »No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.
Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys — koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.
En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.
Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.
Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla, — katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua. Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä. Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan esivanhempainsa hautausulvontaa.
Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä, jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.
Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti, mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä, ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.
Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa, — kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään ihmiselle näkymättömiä asioita.
Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät; mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus, jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen, täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä; olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi — eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet, — ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.
Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas; kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.
Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken lopusta.
Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma, painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin, myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.
Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee, muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin. Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta, jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet. Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen maailman!
Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen, kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä, jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».