V.
Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena. Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen, vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi, tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti, olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon? Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä? Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi». Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.
Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel. Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana, ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.