IX.

Taljallansa Kadja uinaili, Juoksa nousi, salaa yöhön hiipi, kodan räppänästä paistoi himmi kuu, tytön otsaa liiti surun varjo pimetessä taivaan lempeen soihdun.

Solast' tullen tuuli leikillään pyyhki kirkkaaks kuun, mi piirsi hopeepylvään tunturlammihin, katsoi herttaisesti räppänästä, silloin Kadja heräs iloissansa.

Sitoi eväspussin selkäänsä, työnsi lylyn lumelle ja lähti suurta päivänpuolen poikaa etsimään, rakkauden jumalainen jano poltti suonissa ja sydämmessä.

Hiihti harjut, vuomat eessä kuu kuin se maata oisi lähestynyt, ja sen täplät näkyi korkokuvina, loisti laajalti kuin valepäivä, kuin ois pilaa tehnyt auringolle.

Yöt ja päivät Kadja hiihteli, riisti vyöstään kaikki turhat helyt kiiltokumppaneiksi lumitähtien, päivin ohjas häntä suuret tähdet, öisin pienet ilotulituksin.

Ja se kulku oli kuin ois häät,
ja se oli niinkuin tähden lento
avaruuden suureen äidinsylihin,
Kadja kamppaili kuin ennen Bigga
povess' Aslakkia kantaissansa.

Aslak kulki yksin kotonaan, etsi rauhaa, yötä, yöllä unta, heräs, säikkyi omaa hurjaa aatostaan kuin ois kuussa nähnyt veripilkut, kuin ois kahle kaulaa ympäröinyt.

Bigga koitti häntä lohduttaa,
kulki nöyränä ja salaa surren,
Svakko taipui näöks Hetan oikkuihin,
kävi kirkoss', istui vaiti siellä
Saivo-aimostaan vain uneksuen.

Kiersi sitten salaa seidan luo.
Valkeen uhriporon viekas Jouna
möi ja vei sen pyhään paikkaan salatein,
päivän päästä oli poro poissa,
"Tiermes tähtiin nosti!" väitti Jouna.

Niin se Jouna ovelasti möi moneen kertaan saman valkeen poron, petosta ei herkkä Svakko huomannut, katsoi tähtijalokivitarhaan, mietti heltyneenä hengessänsä:

Päi veneitä valkoporollaan ajaa pulkassansa passevaaraa, kiviin kipeneitä iskee kaviot, salamana välkkyy vuottoraippa, puolikuina kiiltää hajasarvet.

Päivän poikaa Kalla Parne'a,
joka sukset keksi, kävi metsät,
Svakko manasi ja päivän puolelta
katsoi puun ja tutki tyvisuonet,
kaatoi koivun, loi niin sivakkaansa.

Lauri Hetta maaten selällään
leikki pystykorvain koirain kanssa,
Hilgu, Kirjes, Lunkki, Ränni hyppivät
yli rinnan purren pojan kättä,
äkkiä ne korvaa höristivät.

"Gump' lä botsuin! Susi poroiss' on!"
huusi Lauri, koirat vimmoin vinkui.
"Kiinni koirat!" huusi Aslak, tempasi
suksikeihään, samosi kuin sauhu,
kaikki miehet syöksyi suksillensa.

Aslak kiiti, hiihti koko yön, seuras sutta poikki vuorten laaksoon kuin ois tuli kiemurrellut takanaan, jo hän kuuli käheen läähätyksen, suden tulipunaliekki roikkui.

Susi haukkas lunta, juoksi taas,
pääsi eelle, luikki mäen alle,
Aslak jängäll' lensi, puski pyrynä,
luonnon riemu sykki suonissansa,
innosta hän itki, yltyi raivoon.

Kimmahtain hän kirkui, ponnisti, mies ja saalis tarttui kinosvuoriin, hukka kääntyi, vihreet silmät säkenöi, sähisten se nosti karvat pystyyn, vihaisesti hampaat kalisivat.

Aslak heilutteli keihästään, ensin singahutti tuholoihdun: "koko vihani mä isken sinuun nyt, pure toiste, paha, porojani, kuole hiiden hurtta, korven koira!"

Susi kyyristyi jo hyppyhyn,
silloin keihäs sinkui pedon kitaan,
ulisten se kaatui, sätki säärillään.
Aslak nauroi, niin hän harvoin nauroi,
metsä nauroi, kun hän kotiin hiihti.

Tiellä tuoreen ladun keksi hän, joka kierteli kuin eksyksissä, sitä seuras, näki kaukaa hiihtäjän heiluvan kuin siipirikko linnun, tunsi Kadjan, päästi ilohuudon.

Silloin Kadja kaatui hangelle
raukeet silmät täynnä rakkautta.
Aslak nosti hänet vasten polviaan,
sitoi suksiin, ihmeissänsä vei hän
kalleimpansa Maggan hyvään hoitoon.

Magga tumma, karkea kuin mies, kierosilmä, äksy nokinaama hoivas Kadjaa niinkuin omaa lastansa, armon autuudesta puhui vuoroin, vuoroin nauratteli kujeillansa.

Usein Aslak kulki salaa öin
rauhatonna Maunan kodan luona,
poistui sairaan Kadjan äänen kuullessaan,
mutta kerran sinne hiipiessään
Kadja hangell' istui tähtiyössä.

— "Sinä tulit, kuulin askelees!"
— "Miksi tulit, Kadja?" — virkkoi Aslak.
— "Aslak, min' en voinut olla kotona,
luonto käski, oma veri vaati,
Aslak, ihanalta tämä tuntuu!"

— "Kadja, Kadja, min' en muuta voi,
mun on pakko, ei oo tämä synti,
suloinen ja ihana sä nähdä oot,
sua halaan, olkoon kirkas hanki
yljänvuode kuin se isän oli.

Luoja itse meidät liittäköön, vaan ei papin sormet, musteet, kirjat, vihkinaiseks sinut tässä vannotan, tulkoon pelastus tai lyhyt loppu, loddatsham, mun oma lintuseni!"

Öin he muistelivat muistojaan,
päivin Aslak kulki karsastellen,
sätti itseään ja lihaa, saatanaa,
palasi taas yöllä lempeänä,
Bigga itki, Lauri erään lähti.

Svakko karvarinta, suksimies, harmaa, vanha niinkuin metsänpeikko kompasteli itseksensä höpisten, siirtyi töin ja asein nuorten pariin, kertoi heille muinaistarinoitaan: