XVII.
Lepäs avaruus kuin musta meri, kaartui pimeys kuin yökön siipi yli Saamemaan kuin kerran muinoin yön ja kaiken luomiskauden aikaan, tähdetönten, tyynten tyhjyyksien.
Nukkui pedot talviluolissansa, nukkui kodat lumikinoksissa, nukkui ihmiset ja porot, koirat, yksin Nälkä ajoi pulkassansa pitkää, polutonta erämaata.
Passevaaran laell' istui Svakko kirves polvella ja rumpu maassa, sumun takaa kiilsi seidan hahmo, liikkumatta istui suuri noita niinkuin vuosisataisvanha seita,
jok' on tuijottanut ohi kirkon tuhat vuotta kauvas kaihisilmin aavistusten sekä arvoitusten alla ammottavaan, syvään kuiluun koskaan löytämättä kaiken pohjaa.
Sumu katosi kuin sairas kaihi, tunturit taas nousten noroistansa seisoivat kuin vanhat jättiläiset, kiipesivät yli toisiensa, yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.
Jalat rämpi jängissä ja soissa, kainaloiden alla pilvet sousi, kyyristynein, jäykin niskoin jätit hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat, kohosivat yhä korkeemmalle.
Nyrkit puristuivat voima-iskuun taivaan tyhjää kantta tavoitellen sisus-uumenissa tuli, tuska, kerta kaikkiansa lyödäksensä visapäillään puhki taivaan navan.
Käydäksensä kerran käräjöitä itse ikuisien istunnoissa, julki huutaaksensa kaiken tuskan, kaiken kahlehtivan, öisen kauhun kylmän kylläisille jumalille.
Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään, ootti päivää niinkuin ennen muinoin esi-isät, vanhat, viisaat noidat joijuin tervehtivät aurinkoa, söivät päivän-uhriatrioita.
Siirsi katseen seitaan manaellen: "vaadin, vaadin sinut voittosille, ilkut itseäsi, saita seita, sulle annoin parhaat poroistani, sulle uhrasin ma elämäni.
Mikset lyönyt maahan murhamiestä,
uuvuttanut synkkään syvyytehen
punakäyhtimiestä piiluinensa,
joka kaatoi kaikkein kalleimpani,
Aslak poikaseni poloiseni!
Päätönnä hän harhaa häpeässä
Jabme-aimon alhon syvyydessä
vailla suopunkia, vailla jousta,
vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa,
vailla naista, iloa ja rauhaa.
Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen, minkä käräjillä käsky riisti, jollet kosta heimohäpeääni, jollet nosta tänne poikastani ennen päivän suurta sarastusta,
niin en usko enään enteitäsi, enkä paljasta ma vanhaa päätä, kokoon yhdeksän ma pihkapuuta, jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan ja sun poroks poltan petturina!"
Otti Svakko käteen arparummun, korvaa kallisti hän helinälle kuunnellakseen ääntä kohtaloiden, lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun, unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.
Lauloi Päiveneita'n kuolemasta,
Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti,
joka väsyneenä vaivoistansa
lepäs sairahana vuoteellansa
pyhän kota-oven luona yöllä.
Ikävöitsi päästä iki-iloon,
Tiermeen salamoiden risteillessä
Ibmeliä aina ihaillakseen,
omaa taataistansa, suurta Päivää,
näki oven luona kylmän vieraan.
Joikui joutsenlaulun pojallensa,
Njavvis-ene lauloi iltalaulun,
kuinka aurinkoinen armas laskee,
kaikki maa käy kovin pimeäksi,
koska, koska tulee kerran aamu!
Kaunis päivä laskee, karja kuolee,
musta rutto surmaa, paarma pistää,
susi vaeltavi väijyksissä,
valon lapset eksyy yksin yöhön,
Päivä lempeänä länteen laskee.
Päivä laskee. Kaunis Päiveneita valon lähteen kotiin taasen lentää, viepi sylissänsä tyttärensä yli alimpien auringoiden, yli yhdeksännen tähtitaivaan.
Hautakaatte tämä kirkas tomu
Haldivaaran korkeimpahan huippuun,
ikivihreänä hauta hohtaa,
siell' en ole minä, henki liitää
lumipuhtahana Saamemaata.
Nuori, neitseellinen, puhdas henki liitää yli lumilakeuden, valvoo saamineitseen suloutta, saami-äidin pyhää puhtautta, koska, koska tulee kerran aamu!
— Svakko uupui, vaipui unelmiinsa kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta, havahti ja katsoi ilman rantaan, missä kuulti hieno keltajuova niinkuin palttinainen kuolinliina.
Tuli tuuli merimatkoiltansa, pyyhki viileäksi Svakon otsan, johon sarastus kuin kultaloimi, niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti kajanteena loisti aamun mailta.
Hiljaa Svakko kulki kiven luokse yli pyhän piirin horjumatta, tervaskantoihin hän tulen pisti, humahteli liekit korkealle korven kohahtaissa aamu-yössä.
Liekkiin laski Svakko uhrisarvet, heitti helisevän arparummun, nousi, nosti, kaksin käsin kirveen taikomatta, vimmavoimin iski, seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.
Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi pyhä uhrikivi kumahdellen, onkaloista ponnahteli kaiku vastaan kaikua ja solaan vaipui, silloin sammui tuli, päivä nousi.
Nousi suuri, aina armas päivä, lämmin, läikähtävä ilon tuoja, synnyttäjä, kaiken kasvattaja, nousi niinkuin nousi ensi kerran ensi ihmisille ensi yönä.
Hohti huiput, välkkyi Haldivaara tuhat tuhansissa timanteissa, säteili nyt koko ilmakehä joka aarrekätköön, satu-aittaan, joka kodan räppänään se paistoi.
Tunturit ne kyyristyivät kokoon kääpiöiksi korkeen taivaan alla, alas vaipuivat ne voimatoinna niinkuin häveten ja jäykistyivät murinaan ja jylhään mykkyyteensä.
Katsoi Svakko taivaalle ja itki, ilosta hän itki ensi kerran: "vielä kerran sain sun kasvos nähdä ennen kalmantarhan taivallusta, nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."
Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta kaunis, tyyni kajas kasvoillansa, vaarat takana ja päivä päällä, alla laaksot, jäkälät ja jängät, etääll' aamutulen kotasauhut.
Hiihti hiljaisimpaan erämaahan, Saivomaahan, suureen suvenmaahan, missä onnelliset noidat nuortuu loveen langeten ja uinahtaen ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.