I.
Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa nurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle. Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden puheen porina lakkasi.
Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.
Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska laski hevosten lukua ja puhui:
"Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät. Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan kuin omalle tädilleen ikään… Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta juomarahoikseen se Ulla vain…"
Siihen Linkreenska: "Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, mitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan… Ulla muka oli luvannut tistamentissaan, mene tiedä…"
Siihen Tirhoska: "Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis."
Linkreenska: "Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!"
Tirhoska huudahti äkkiä: "Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa päätään! Mitähän se pastori… mutta eihän se mitään huomaa…"
Linkreenska: "Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin herrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa kasarmissa."
Tirhoska ehätti: "Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa toissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut oli kivilattialle ja siihen nukkunut… Siitä se sitte oli saanut aivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan… leirillä niin… tietäähän sen… nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!"
Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puolianturoimassa!"
Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin…"
Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit… Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin."
Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää… miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!"
"Niin ja minunkin puolestani", sanoi Linkreenska.
Ja niin he erosivat.
Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.
Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.
Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia.
Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla… Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien… oli joskus käynyt iltakokouksissa… oli kolkuttanut ja pastori oli avannut… ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut…
Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.
Haudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen milloin kirjaansa ja lausui lopuksi:
"Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka on taivaallisessa kodissa!"
Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.
Tureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken peijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja tiuskasi:
"Topi, heitä sinäkin multaa!"
Mutta Topi ärhenteli: "perhanaakos sinä… en minä viitsi… kyllä se jo riittää!" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja retkahti ajurin rattaille.
"Anna huhkia!", huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.