II.
Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud… putzen, polieren… kära Fiia… vackra Dora… paha pappi, paha pappi, juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: "Vagabund, nicht pappa beissen!"
Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.
Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian "pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: "aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha guud!
Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.
Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: "kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe… auta, auta, minä kuolen!" Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan.
Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu", vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!"
Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.
Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä ne kellot sentähden niin valittivat!
Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.
Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:
"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta." Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!"
Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:
"Hvem är, som ej vär broder mins,
Fastän hans skugga mer ej fins?"
Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin vainajan?"
Palokunnan soittokunta soitti "Integer vitae."
Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään oikein hyvin tuntenut vainajata."
Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut… ja anteeksi, herra pastori… ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.
Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.