IKÄVYYS.
Mikä ikävyyden ijäisyys
lepää näiden kujain yllä,
harvoin päivä eksyy paistamaan
kammiooni sädehyväilyllä.
Täällä tahtoo tunnottuus ja tyhjyys
tappaa elontoivon viimeisenki,
täällä homehtuu ja yöhön hyytyy
nuori, raikas, riemuitseva henki,
tahdon pois!
Nämä harmaat talot, harmaat huoneet
mua kummitellen kaartaa illoin,
poisssa ilo, onni, ilma vapaa,
pois ma näistä kahlehista tahdon sinne,
missä henki hengen, sielu sielun tapaa,
siellä kannel taasen kirkkahammin sois!
Täällä virun niinkuin vankilassa,
minne katson, petosta ja paulaa,
mielikuvain keväät köynnöksillä
kopin synkät seinät täytyy laulaa.
Tämän synkän synnyinkaupungin
maa mua polttaa, ilma painaa,
minun täytyy murtaa kaikki,
kaikki rakkaat siteet, muistot,
kaikki turhat unelmat,
täytyy polttaa elon sillat, huvipuistot,
tukahuttaa halut haikeat,
unohtaa ihanat lemmen yöt.
Tuskan tuli, miks sydäntä syöt,
nouse, nouse, voimani nuori,
puhkase kuori,
minut valohon vie
ja aukaise tie
ja katkaise latvoin ja juurin
synkkä syntymäpuu!
Kun sä murrat tään vankilan muurin,
niin nuorentuu,
mun sieluni, sieluni vapautuu,
mun sieluni janoaa pois!
Kun siteet laukee
ja portit aukee,
kun tunnen itseni vapaaksi taas,
niin kannel puhkeaa soimaan,
on henkeni nuori, se vapaa on,
se palaa alkuvoimaan,
se kasvaa, kohoo siivillään,
minä nään, minä nään,
miten nousee mun henkeni aamun koi,
soi elämän ikuinen kannel, soi!