ISÄN HAUDALLA.
I.
Lehmukset, suhiskaatte lempeästi,
suhiskaa, suven henget, raittihisti,
kiertäkää vihreet, nuoret käsivarret
ylitse paaden, kussa kohoo risti.
Keveenä kierrä, orapihlaja,
keveenä paina, vanha, harmaa paasi,
päällä sen tomun, joka alla lepää,
ylitse miehen, jonka suru kaasi.
Maailma tuomitsee ja maailma kaataa,
syytöntä vieras vainoo, kiven heittää.
Ikuinen sovituksen sammaleella
lopulta kaiken katoovaisen peittää.
Haudalla 29.6.09.
II.
Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,
vain pieni oli ystävies saatto,
järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —
Sä olit elämäsi luja Cato.
Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,
houreiden tekosyystä kellot soitti,
lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,
mut äidin sydänvoima kaikki voitti.
Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,
portilla kuuset tumman varjon loivat,
palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,
ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.
Kotona 1.7.09.