KARKELO KALMISTOSSA.
Kuin puoleks valveilla ja unissain
ma kolme neitoa näin kalmistossa,
ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,
ne neidot kiersi ristikarkelossa.
Yks neito oli helosilmäinen,
hän siniviitass' soilui välkkyvässä,
sen immen silmiin katsoa en rohjennut,
ens lempeni hän oli elämässä.
Ja toinen punatukka, tulinen,
sen huuli niinkuin koralli ja viini,
hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,
mut häntä en ma saanut yössä kiinni.
Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,
ja katseen kajanne kuin viime säteen,
yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,
kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.
Ei hällä sielua, ei ruumista,
ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,
kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,
niin oli salaperäinen ja tumma.
Hän vei mun karkelemaan piirihin,
soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,
ja poissa oli kaikki elävitten maa
ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.
Kuin välitila kuolon, elämän
niin epäselvä tämä kisaretki,
en onnellinen ollut enkä onneton,
yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.
En hälle nimeä mä antaa voi.
hän tuntematon kaihotonna yössä
niin piirin immist' oli ylin, ihanin
kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.
Hän nosti valkeen käden huulilleen
kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —
Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,
enemmän kysellä kun aioin juuri.