KALMAN KETO.
Yössä hiipii harmaa peto,
rannalla loistaa kaluttu luu,
autio, tyhjä on Kalman keto,
niinkuin korsista kostea sirppi
kiiltää kelmeä, kylmä kuu.
Kumpu kumpuun niinkuin laine
laineen laitaan tuudittuu,
kumpujen alla on loisto ja maine,
vaino ja vaiva, suru ja sorto,
lempi, riemu ja onni muu.
Pedon silmä säihkyy vihaa,
joelle kääntyy punainen suu
vainuen nuorta, kuollutta lihaa,
irvistellen se hiipii piiloon,
minne ei paista öinen kuu.
Pitkin joen kultajuopaa
airot raskaasti vajouu,
Tuonetar vettä hiljaa huopaa,
venhossa valkeavaatteinen impi
öistä kulkua oudoksuu.
Rantaan astua immen on vuoro,
vastarantaan jäi elämänpuu,
sieltä soi itkijäin surukuoro,
viime hellät hyvästit riutuu,
hiljainen hauta avaantuu.
Varjot kiertää Tuonentarhaa,
rannalla loistaa kaluttu luu,
pedon jäljet haudalle harhaa,
musta aalto yksin huokaa,
pilveen peittyy maa ja kuu.