VAELTAVA MIES.
Mies hämärässä kulkee kumarassa,
kuu-kumma vanhan metsän takaa hohtaa,
ja puiden synkät varjot taittuu tielle,
ken tietää, minne miero miehen johtaa!
Niin autio ja avuton on seutu,
mut autiompi oma sydänparka,
on pitkä matka ihmisasunnoille,
on ruumis väsynyt ja askel arka.
On julman surullinen miehen katse
kuin itseen kääntynyt ja öiseen sisään,
hän tietää, vaimot häntä vapisevat,
ja lapset turvaantuvat äitiin, isään,
kun sauvallaan hän kolkuttavi oveen
ja salpaa kopeloiden pyynnön tavaa,
vain mykät katseet kysyy ikkunoissa,
ei kukaan kuule eikä kukaan avaa.
Ja puhu hälle, ihminen, ja sure,
voit itse kerran olla kulkevainen,
hän onnettomist' ehk' on onnettomin
tuo kurja, vaeltava juutalainen.
Ja raskaasti hän huokaa, kääntyy tielle,
ja varsi painuu kokoon kankeaksi,
ja yhä hirveemmin nyt silmä hehkuu,
ja veri käy vain yhä raukeemmaksi.
Hän huokaa syvään niinkuin metsä huokaa,
vain onnettomin ihminen niin huokaa,
hän leipää vailla voisi kyllä olla,
ei vailla elon lohdun sielun ruokaa.
Kuu hehkuu niinkuin pirun punasoihtu
kuin jostain helvetistä metsään syvään,
näin paatuu, paatuu mies vain paatumistaan,
oi, miksei sais hän vielä luottaa hyvään!
Hän varmaan kärsinyt on liian paljon,
ja tiensä niin on ollut liian musta,
oi, älkää miestä lyötyä te lyökö,
hän kärsii, etsii ehkä sovitusta.