VINETA.
Kuljen kautta tyhjän kaupungin,
hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,
ikkunatkin katsoo katsein vierahin,
täällä elävät vain lapsuusmuistot.
Mikä hiljaisuuden äärettyys,
mikä auteus mun askeleissain kaikaa,
lyhyt kesä on ja pitkä syys,
miksi muistelen ma kevätaikaa!
Rauhan yksin annat, tyyni yö,
poissa kun on tylyn päivän arkihumu,
sairas sydän levotonna lyö,
ympärilläin soista nousee sumu,
kietoo valkohuntuun kaupungin,
katoo portit, kaivot, palokujain aidat,
sumu vyöryy, nousee ilmoihin,
peittää kirkon sekä torin laidat.
Ja mun mieleheni muistuvi
Vinetasta vanha, kumma satu,
jonka heimovaino hävitti,
mut se satu vanha on kuin katu.
On kuin meren pohjaan syvimpään
koko kaupunki nyt hukkuis,
on kuin kaikki katois hämärään,
on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.