HINDIALAINEN LEGENDA.
Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.
Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja, ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin varjot itkien onnettomia omaisiansa.
Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma niistä sisälle pääsisi.
Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.
"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja alkaisivat viljellä vainioitaan?"
Niin astui esiin Marana ja sanoi:
"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta Himavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°
"Nouda hänet tänne!", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.
Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: "sinä kutsuit minua!⁰
"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.
"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö vuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰
"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on tehnyt surulliseksi", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja suuteli häntä korvalle.
Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän päittensä yli isoa palmuviuhkaa.
Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä lotuskukka.
"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi tietoviisaimpieni viereen", sanoi lempeästi Maharatha.
Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.
Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen sade tohisee sen latvassa.
Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan rakkaimmaksensa.
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen töyhtölatvoissa.
Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:
"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani, elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!"
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.
Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
"Samudra, sinä palaat yksin!"
"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!"
"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."
"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.
"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi:
"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"
"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.
"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"
Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.
Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:
"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin."
"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.
"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"
"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."
Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.
Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.