VUOHI JA PIHAKOIRA.
Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.
Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.
Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli, ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin. Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin aidanselkää.
Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene, tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja näki koiran uniaan.
Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista, ettei sitä kauran seasta näkyisi.
Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät kimmeltävien korsien seasta.
Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä, teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä, päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.