TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.
Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.
Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.
Pystykorva sanoi siitä: "se on notkea ja sitkeä."
Villakoira sanoi: "se on viisas ja varovainen."
Korvaton kiinalainen koira sanoi: "se vapisee kai vilusta."
Vinttikoira sanoi: "sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla."
Jäniskoira sanoi: "se vapisee pelosta."
Sylikoira sanoi: "syököhän se sokeria vai luita?"
Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: "se ei ole lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se silläkin voi heiluttaa", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.
"Sillä ei ole häntää!", ilkkuivat kaikki koirat.
"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se heiluttaa hännäntynkäänsä", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat heiluttivat häntäänsä.
Eräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni raastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan pientä luutansa.
Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.
"Voks, voks, voks!", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.
"Voks, voks, voks!", toisti Caro kumealla äänellä. "Voks, mikä nimi se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua tunnustella!"
"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.
"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn", sanoi itsekseen pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.
"Vox merkitsee samaa kuin ääni", sanoi villakoira, jonka isäntä oli latinankielen opettaja.
"Kas kun ei se jo iske kurkkuun", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä oli entinen merimies.
"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla", tuumi vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.
"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään pensaaseen", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.
"Se syö kai vain luita", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja haukahteli halveksivasti.
Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.
"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.
"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.
"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet… minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!"
"Vai niin", sanoi Fox.
"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.
"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!", sanoi Caro.
"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"
"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.
Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.
Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.
Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.
Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.
Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.
Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.
Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.
Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.
Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja sanoi:
"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"
Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.