METSÄN HENKI.
Köyhältä pojalta kuoli vanhemmat, mökki myytiin ja niin läksi hän yksin maailmalle eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, jonne hän kerran oli toivonut pääsevänsä.
Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. "Auta minua mäessä!", sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.
"Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!", sanoi ukko.
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Niin erosivat he ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko sanoi pojalle: "auta minua, sillä minä olen kovin vanha!" Poika auttoi ukon mäelle.
Ukko sanoi: "anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole syönyt kahteen vuorokauteen."
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle. Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko, hänellä oli vanha, vihreä kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.
Hän näytti niin raihnaiselta ikäänkuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden vanha. Niin ajatteli poika.
"Poikani, poikani", valitti ukko, "tule auttamaan minua, muuten minä kuolen!"
Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen voiman, hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.
"Taidan kuolla", sanoi ukko, "mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin minä tästä elvyn!"
Poika antoi ukolle ainoan leipänsä, hän ajatteli: "ei hätää mitään, koko metsä on marjoja täynnä."
Ukko söi ja virkistyi ja sitä mukaa kuin hän söi nuoreni hän ja pojasta tuntui ikäänkuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras nousi ja sanoi: "kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!" Vieras otti sauvansa ja lähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, kun hän katsoi taaksensa, oli vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti ja kun hän nyt katsoi eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannassa ison valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen mielensä tuli kovin iloiseksi, hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen!", vikerteli se valkea kyyhkynen.
"Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle", vastasi poika.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen", vikersi taas metsäkyyhkynen.
Poika alkoi kaivaa laskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. "Minä olen sen vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", vikersi kyyhkynen.
Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.
Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea. Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita, ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori, sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen takkiin, kupeella miekka kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.
Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle sanottiin, että se oli nuori iloinen herttua, joka asui siinä nelitornisessa linnassa.
Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen, kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla ikäänkuin suurilla sineteillä suljetut, toiset kirjat olivat auki selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän alkoi lukea niitä kirjoja, niissä oli isot punaiset alkukirjaimet, joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista, joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.
Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia, hän näki niissä kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä taivasta. Silloin muisti hän, kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös. Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään. Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli poika ja hymyili. "Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain vaskenpiirtäjän nuorin tytär", vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.
Kyyhkynen vikerteli: "piirrä, piirrä!" Ja poika oli piirtävinään ja tuli hyvin iloiseksi. "Katso, mitä sinulle pudotan", vikerteli taas kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan käteen ja hän pisti sen povelleen. "Se on taikasulka", vikerteli taas se valkea metsäkyyhky, "se on metsän lahja sinulle siksi, että aina rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja."
Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: "käy huoneeseen, siellä onni sinua odottaa!" Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se oli tullutkin.
Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla oli vanhanaikuisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta sitä hän ei voinut selittää. Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: "mitä sinä tarkastat, eivätkö ne ole mielestäsi hyviä?"
"Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin", sanoi poika hämillään.
"Onpa sinulla muka tarkka silmä", naureli ukko, "mitäpäs niistä puuttuisi?"
"Niistä puuttuu metsän puut ja taivas", sanoi poika ujolla äänellä.
"Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta", murahti ukko, "minä olen ne ihan unohtanut".
"Kuka sinä olet?", kysyi vanhus.
"Minä olen köyhän metsävahdinpoika", vastasi poika, "vanhempani kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren neitsyeen kädeltä mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!
"Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon", sanoi ukko. "Minulla on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia ja kaikilla on oma neitsytkammionsa mutta he eivät muista aina isäänsä,, sillä isäkin unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää niinkuin sinä mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
"Kukas te sitten olette?", kysyi poika.
"Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä, taivasta ja muuta semmoista!", sanoi vanhus hymyillen.
Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.
"Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?", kysyi vanha vaskenpiirtäjä ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.
"Ei minua kukaan ole opettanut", vastasi poika.
"Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien oppiini."
— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän piirteli ja raappi taas, mitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei se piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja koetti niitä jäljitellä, hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja, kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.
Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon ja hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas työhönsä ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja hän antoi hänelle vanhoja viisaita kirjoja luettaviksi. Niitä poika nyt luki joutohetkinään ja hän tuli yhä taitavammaksi työssään.
Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä hänelle "en ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun", peloitteli ukko piloillaan.
"Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?", virkkoi poika peloissaan.
"Välittää kyllä", sanoi ukko, "hän sanoi sen minulle äsken".
"Mutta jos hän jo on ollut toisen oma", sanoi poika.
"Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa", lausui ukko.
Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan, miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan tyttären huulia ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?"
"Hovin helmenneuloja", vastasi huuli.
"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika. Sitte meni poika alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.
Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: "minä koettelin sinua ja sinä olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin helmenneulojan kanssa."
Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen töitänsä.
"Etkö sinä voi ilahuttaa minua?", sanoi herttua, "minä en enään ratsasta huvilinnaani sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut linnastani kolmeen vuorokauteen."
Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.
— Kului taas kolme vuotta, poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta, silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun. Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartioita oli joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän muisti myös metsäkyyhkysen, se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä.
"Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", oli kyyhkynen sanonut ja nyt muisti poika kyyhkysen neuvon. Hän kulki hyräillen keskimäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut!"
"Hovipiipari!", vastasi huuli.
"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika.
Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.
"Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivät mene sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä hovipiiparin kanssa."
Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri, hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä. Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet ja kirkkaan sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa, sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen kotiseutunsa, hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet, hän piirsi vuorien jättiläisiä, sen metsänpeikkoja, hän piirsi, piirsi ja ikäänkuin taijan kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikin olivat ne sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti pojan ja sanoi:
"Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!"
"Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin", vastasi poika.
Poika vei vaskitaulut herttualle, kun hän näytti vaskipiirroksensa hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:
"Nämä ovat suuren taiturin työtä, minä otan sinut vanhan vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua helmaansa, tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään palkkaa?"
"Minä tahdon pois täältä", sanoi poika.
"Odota kunnes minä palaan", sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.
"Minä odotan kuten käskette", sanoi poika ja lähti.
Nyt kulki pojan maine kautta koko maan, ihmiset tulivat katsomaan pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta tytärtä.
Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari hänet puheilleen ja sanoi: "yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen. Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen", uhkasi ukko piloillaan.
Poika purskahti itkuun.
"Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan", sanoi vaskenpiirtäjä.
"Minä tahdon pois", sanoi poika, "sinun nuorin tyttäresi pettää minut niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi."
"Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän herttua", sanoi vanha ukko tekoankaralla äänellä ja hymyili itsekseen.
Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: "minä menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin suostun petolliseen naiseen."
Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär hymyili ja sanoi: "tule tänne!"
Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.
"Mikset puhu minulle mitään?", sanoi tytär.
"Mitäpä minä sinulle puhuisin", vastasi poika.
"Mikset sinä katsele minua?", sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.
"Minä en saa, en uskalla."
"Kyllä sinä saat jos uskallat."
"Minä en tahdo."
"Mikset sinä tahdo."
Poika vaikeni.
Sitte tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: "sinä olet niin omituinen."
"Niin, minä olen tyhmä ja omituinen."
"Oletko sinä minulle vihainen?", sanoi tytär.
"En minä tiedä", vastasi poika ja katseli poispäin.
"Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua", sanoi taas tytär.
"Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin", sanoi poika ja huokasi.
"Sinä olet häijy", sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.
"Isäsihän minua pakottaa, luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa mereen", sanoi poika.
Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois kasvonsa ja itki niin kauan ja niin rajusti kunnes nukahti kyyneliinsä.
Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan povestaan, kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi vapisevalla, hiljaisella äänellä: "hyräjä rakas, hempeä huuli, ken on sulle suuta suonut!"
Silloin aukenivat huulet itsestänsä ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:
"Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi".
Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.
Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.
Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä ja sanoi:
"Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen, minulla ei ollut mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?"
Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäällä:
"Tule metsään, tule metsään!"
"Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!"
"Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä, kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni saakka ja piirtelen vaskeen kuten ennenkin kunnes kuolema pudottaa kaivertimen kädestäni." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.
Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia ja hänen maineensa kulki kaukaisten maiden ja merien taakse.
Eräänä iltana istui kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan, kuinka häntä vastaan tuli kolme ukkoa.
Silloin vikerteli kyyhkynen:
"Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?"
"Kuka se ystävällinen ukko oli?", kysyi nuori vaskenkaivertaja ja katseli hymyillen vaimoansa.
"Se oli vanha metsä!", vastasi kyyhkynen.
"Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?", kysyi taas vaskenkaivertaja ja tarttui vaimonsa käteen.
"Minä olen metsän henki", vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti metsään.