TARINA KERJUUPUSSISTA.
Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina, se on hyvin yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui? Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.
Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma. Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään, sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä sitä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitte oli se pussi saanut siinä vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä isäntä koskaan suuttunut vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen kerjuupussin takia; erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä kaikissa tiloissa pistelemään salakähmäisillä sanoillaan. Isäntä vain nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja suloisia lapsia, elämänhalun, työn ilon ja ikuisen onnen.
Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen. — Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut hänet paimenpojakseen ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia kunnes kerran hänen isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.
Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.
Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia tulokkaan toimia, hän koetti kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi sieltä yhtä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se ei auttanut.
Silloin alkoi hän mielessään hautoa uutta tuumaa; hän tekeytyi nyt naapurinsa ystäväksi, mairitteli ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja joka kerta kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin mutta yksin ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia kävi hän yhä useammin naapurissa. —
Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.
Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä vaikka hänellä oli runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta mutta turhaan. Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin. — Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui hän ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua häntä. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän omaan kuoreensa ja vältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen ja tapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti katui mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon onni, rauha ja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä; taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.
Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.
Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli olevansa iloinen ja onnellinen. Olihan kaikki alkanut menestyä hänen katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.
Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä ja silloin hän ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa, viimeisestä pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin, saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia. Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuukihan hän sen ihan selvään. Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen? Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista. Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä. Se alkoi liikkua häntä kohden, se näytti isolta mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen sanan ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkun jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla! En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!, toisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta, niinkuin maneitti takertui pussi käteen vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa näki hän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin, sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen. Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen. Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinhän, miten kerjuupussi oli kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.
Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli pihalle.
— "Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi…!"
— "Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi", sanoi toinen.
— "Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut", sanoi naapuri itkevällä äänellä.
— "Älä minua kiitä", sanoi toinen, "sinä itse olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni, en saanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa."
— "Minä otan hänet ottopojakseni", sanoi naapuri.
— "No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen", sanoi toinen.
— "Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä ystäviä?"
— "Voimme", vastasi toinen, "ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.
Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?"
— "Ethän sinä sitä vain hävitä?", kysyi naapuri.
-— "En", vastasi toinen, "minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään. Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!"
— "Siinä pussissa on sittenkin taikaa", sanoi naapuri ihanasti hymyillen.
— "Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!", sanoi toinen.
Sitte löivät he kättä ja erosivat.