NOIDUTTU TORNIKELLO.
Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua, tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se vanhanaikainen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä oli vanhaa ja varmaa ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.
Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt "Kolmen kannun" ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin toimeen mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat. Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.
Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.
Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta akkunasta "Kolmen kannun" ravintolan porttia. Sitte kurkisti hän raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot raskaat kehonpainot; hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa kelloa. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit, mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä, tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.
Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitähän nyt tekisi ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä usein rakkari antoi kellonsa pantiksi "Kolmen kannun" isännälle ja vaakamestarin vanhaan perunakelloon ei hän luottanut. Mutta kyllähän hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi viini parempiin suihin.
Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, leuvasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän kaulahuivin yli.
Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja sanoi:
"Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ihmeineen, vuoret avautuvat, aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi."
Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin viinileilit.
Sitte alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.
Kelloseppä sanoi: "kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun kelloosi, jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!"
Vaakamestari sanoi: "varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!, ja vilkutti silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:
"Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja klaneetit pannaan soimaani", sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.
"Niinpä niin!", sanoi vaakamestari, "kyllä klaneetit pannaan soimaan niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä."
"Väärästä äänestä!", kivahti kelloseppämestari. "Sinä väärä vaakaaja! Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka maamiehille."
"Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat."
Kelloseppä sanoi: "tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa, maalasivat yöllä koon ärräksi niin, että kirjoitus kuului: vaara maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari."
"Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin käymään, lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä."
"Älkää kinatko!", sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli kokoontunut kansaa.
"Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun torninkellosi käy aivan hullusti!", pisteli rakkari.
"En minä käännä nahkaani niinkuin sinä herra rakkarimestari, joka riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitte nyljet ne. Kerran nyljit sinä hyvän ystäväni, koulumestarin pystykorvan ja möit nahan ketunnahkana markkinoilla."
"Kettu on viisas!", sanoi rakkari silmiään vilkutellen. "Mutta kuulkaa!", huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.
Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa ynisi niin kuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi. Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät torilla kuulijat tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.
Ja niin hajosi kansanjoukko hartaana, mutta tornissa soittajat jatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi niin, että posket pullistuivat.
Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita kehonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitte alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia ja hänen mielestään nauroi kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki leväällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.
Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt. Hän selveni heti. Sitte huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin, ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he sitte alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, he kantoivat hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään kirkonkellon vetämisestään.
Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta mutta retkahti taas vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei, kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan, kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika teki niin mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitte käski kelloseppä hakea haavuriparturimestaria. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.
Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kehojaan, toiset luulivat, että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista, milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein, mene ja ota siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kaduilla keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa "Kolmen kannun" ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle, sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä oli syynä tähän sekamelskaan.
Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden ja ihmiset tyyntyivät, mutta paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneilleen, koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan määrätyllä ajalla, monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä, rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan. Kukot lauloivat väärällä ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen, moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin. Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä. Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät, että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.
Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä ajan selkkauksesta mitään.
Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan ja ihmiset pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan niin, ettei hänen ollut onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen, harakkana lensi hän ulos ja hölisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi sen koko kaupunki.
Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:
"Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä tiedä mitään!"
"Mitä minun sitte pitäisi tietää!", sanoi kelloseppä ihmeissään.
"Kirkonkellossa on joku vika!"
"Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!", sanoi kelloseppä änköttäen.
"Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää kirkonkellonvetäjän virkasi", varoitti koulumestari.
"Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on tapahtunut?"
"Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon."
"Mutta kuinka… en ymmärrä, käyhän se…", väitti kelloseppä.
"Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!"
"Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itse!", sanoi kelloseppä, kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka alkoivat pyöriä ympäri.
Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.
"Tosiaankin ihmeellistä!", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.
"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut neljäänkymmeneen vuoteen."
"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti kirkontorniin!"
Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.
Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen kirkonkellon mukaan.
Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, sanoi koulumestari:
"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun' ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen."
Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt päinvastaisesti.
Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät soittajina maita kiertämään.
Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä, silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:
"Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi, ettehän ole minulle siitä vihainen?"
"He, he, vai sinäkö se!", nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä piloillaan korvalehdestä. "Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu. Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille."
Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa "Kolmen kannun" ravintolaan juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan hyvän ystävänsä, koulumestarin kanssa.