OMENAPUU JA KOIVUT.
Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".
Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."
"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"
Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi, viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."
"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."
Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin. — Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."
"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.
"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat vitsamme."
Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri, joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.
"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."
Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.
Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi tyytyväisyydestä.
Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien pilaamat kukkasilmunsa.
Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi, että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla orapihlaja-aitoja typistettävän.
Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"
Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin polttopuiksi.
Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."
Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta, mutta ne eivät sanoneet mitään.
Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.
Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti, että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni ihastuvat ikihyviksi."
Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne vaimoineen ja lapsineen.
Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä, niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja huokasi helpoituksesta.