METTINEN JA KIHOKKI.
Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja, lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja huikaiseva kun itse päivänsäde.
Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia, joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.
Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja, ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu, koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista mitään.
"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi mettinen mielistellen.
"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.
"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot, lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"
"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.
Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut valita sinut."
"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.
Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.
Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se. puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."
"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."
Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka venyi venymistään.
"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen toinenkin jalka limaan.
"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"
"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui nahkeaan niljaan.
"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi mettinen peloissaan.
"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki ja tyrkytti tahmaansa..
"En syö, en syö!", pörisi mettinen.
"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.
Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.
Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa. Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.
Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan karkulaista.
"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät mehiläiset.
Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi: "älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."
"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa mansikka, muu maa mustikka."
Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen, kielojen ja lemmikkien ympärillä.