VI.
"Minua suuresti kummastuttaa sinun käytöstapasi," lausui äiti tyttärellensä. "Tiedätkö miten oikein olet menetellyt? Sinun sijassasi olisin ensin määrännyt Edvardille sellaisen ehdon, että, ennenkuin teidän tulisi astua vihittäviksi, Edvardin tulisi jotain täyttää, jota hän ei millään tavalla voisi, taikka yksinkertaisimmasti: olisit koetellut tehdä vihan välillänne, jolla syyllä sinun olisi ollut minun mielestäni kaikkein helpompi päästä hänestä erilleen. Mitä luulet, että Edvard nyt, jos hän tietäisi, mitä olet tehnyt, tekisi? Varmaankin kutsut Edvardin häihisi? Joko olet aprikoinut, minkälaisen morsiuspuvun laitat?" tiedusteli äiti suurella uteliaisuudella heidän kotio mennessänsä.
"Äitini, älkää vaivatko minua moisilla kysymyksillä. Kaikki, mitä nyt on tapahtunut, on minusta kuin unennäköä. Minun täytyy saada lähemmin ajatella. Sydämeni tykyttää rajummasti kuin milloinkaan muulloin. Äitini," rukoili Klaara. "sallikaa minun rauhassa ajatella. Minua tuntuu pyörryttävän. Oi, Edvard!"
"Lapseni," lohdutteli häntä äiti vuorostaan, "älä ensinkään enää ajattele Edvardia. Mikä on tehty, se on tehty. Julle on uusi sulhosi — miehesi nimi. Toivoni on kuitenkin joka tapauksessa täytetty, tahtoni tyydytetty. Minulla on syytä iloon."
Muusta ei äiti tyttärineen pakinoinut kotimatkallaan. Pitkät, kiiruiset askeleet jouduttivat matkaa, ja tuokion kuluttua olivat he kotinsa kynnyksellä.
Klaara sulkeutui porstuan perällä olevaan kamariinsa. Heti aukasi hän pöytä-laatikon ja otti siitä kynän, kirjoitusmustetta, paperia ja kirjekotelon. Sen tehtyä hän hermottomasti heittäytyi pöydän vieressä olevalle istuimelle, tempasi kynän pöydältä, kastoi sen musteesen ja kirjoitti kirjeen, seuraavaa sisältöä:
"Oma, lemmitty Edvardini!
"Tuhansia sydämellisiä kiitoksia tervetulleesta kirjeestäsi, jonka tänään aamupäivällä sain vastaanottaa. Minä olen suuressa epäröisyydessä syystä, että minä olen neuvotoin. En tiedä mitä minun pitää tehdä ja tekemättä jättää. Toissa päivänä, se tahtoo sanoa viime pyhänä, oli Kallelassa tanssiaiset, joihin minäkin useampain pyynnöstä — menin. Siellä tapasin pehtoori Julle Liljan, jonka olen tuntenut ensimäisistä lapsuuteni vuosista asti. Hän on kaiken sen aikaa, jo lapsenakin, kunnioittanut minua ja juuri silloin, noissa onnettomissa tanssiaisissa, hän tunnusti, lyhyesti sanottuna, minua lempivänsä. Enempää ajattelematta minä vastaan otin hänen sydämensä. Oma, kallis Edvardini, pelasta minut! Minä en rakasta pehtooria. Häät ovat määrätty vietettäväksi Elokuun 27 päivän iltana. Jos samana päivänä, jos minun seisoessani Julle Liljan vieressä papin edessä, olet läsnä, jos tahdot, niin silloin paljas läsnäolosi antaisi minulle rohkeutta, tarpeeksi voimaa, kieltämään vihkimisen, sanomaan Julle Liljalle 'en rakasta sinua.' Suo anteeksi rikokseni. Joudu! Silmän räpäykset ovat kalliit. Ilman sinua on elämäni arvoton. Minä odotan viimeiseen asti. Klaara."
Kun kirje oli varustettu päällekirjoituksella ja sinetillä lukittu, pani Klaara sen ynnä kirjoitustarpeet laatikkoon, sekä kierrettyään lukon kiinni, kätki hän avaimen ikkunan kamanan taakse. "Nyt olen täydellisesti rauhoitettu. Nyt olen sanonut mitä minun vielä oli Edvardille sanottavaa. Minä olen oikeastaan kaksi valaa rikkonut. Miksi niin olen tehnyt? Miksi olen ollut huikentelevainen." Näin katui Klaara, vuodattaen kyyneleitä, tehtyjä rikoksiansa. Taaskin lienee tuo kalvava omatunto soimannut.