18. LUKU.
"En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän keskustelunsa, "minä en itke koskaan."
Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada kyyneleitä. — "Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme onnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa."
"André," virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa
Karasjoelle, "toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en
jaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle
Kautokeinoon."
"Ole niin hyvä," sanoi André, "vappukses saat huomen aamulla.
"Etkö sinä tule myötä?"
"En," vastas André.
Kun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän varoituksensa: "varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa tietää, mikä vaikutus sanoillas on."
"Siit' en huoli," vastas André kylmästi. "Jos lappalaiset minun kertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!"
Olga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan pelkkää — kainulaisen uhmeutta.
"André," sanoi hän, "Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta vastaan potkimista!"
"Voitko vannoa, ett'ei vaan vuorill' ole yhtäkään lappalaista?" virkki
André vappukselle.
"Kyllä, aivan varmaan! Niit' ei ole Kautokeinossakaan, sillä ne kaikk' ovat vetäinneet Karasuantoon päin".
"Niinp' aja sitten! Minä 'annan nyt puolisoni sinun kunnias kätehen,' miten lappalaisen tapa on sanoa."
Heidän lähdettyä saattoi André heittäidä maahan ja kieritellä itseänsä aivan niinkuin kerran poikana ollessaan tehnyt oli.
"Minä rakastan ainoastaan sinua, sinua ainoastaan, ainoastaan sinua!" huusi hän, "mutta minä tahdon esille 'hyvän', joka sinuss' on. Parempi, kymmenkertaisesti parempi olis, jos olisit vähemmin hyvä; sillä silloin kumminkin voisimme paremmin yhteen sopia!"
Neljänneksen matkan kuitenkin seurasivat Olgaa, hänen tietämättänsä, hänen miehensä ja isänsä. Nämä seurasivat hänen pulkkaansa ja seisahtivat, arvatessaan hänen seisattavan, sillä he toivoivat, ett'ei Olga olis aavistanut heidän läheisyydess' oloansa.
* * * * *
Jäätyneitä jäkäliä ja jäätyneitä järviä!
Siellä täällä vaan sammaltuneita kiviä. Nämä lepäsivät hiljaa ja liikkumattomina.
Oli, näette, lappalaisia, jotka väijyivät yhtä ja toista, ja joita, pään yli vedettyine päskinensä ei tarkinkaan silmä sammalest' eikä sen kivest' osannut eroittaa.
Vappus hyräili ensimmäiset säikeet "Karhunampujan laulusta:"
"Kiitos, hyvä sä: et oo vahingoittanut, keihäst' etkä sauvoa!"
Tuo pitkäveteinen, ykstoikkoinen laulu soi kaihten surumielisesti tyveneessä ja hiljaisuudessa.
"Tuolla lensi joku lintu," virkkoi Olga.
"Se oli taikalintu," sanoi vappus.
Hän tuskin sai sanottavansa sanotuks' ennenkun eräs pilvi lumiryöpyn kera kulki heidän ohitsensa.
Vappus kieppas kohta lakkinsa päästään.
"Tuossa ratsasti Rota (= paholainen) ohi uhrihevosellansa!" huudahti hän.
Ympärillensä tähystelemisestä väsyneenä, saamatta silmäilynsä esineeksi yht' ainoata elävää olentoa, keksi Olga vihdoinkin erään olennon, joka hypellen tuli heitä vastaan.
"Se on samilainen," sanoi vappus.
"Nyt olen minäkin saanut vallan tuomita!" huusi lappalainen, kättänsä huiskutti ja hyppeli edelleen.
"Luulisitteko jonkun lappalaisteltin tääll' olevan?" virkkoi opas.
Olgan sydän sykki ja hämäränä aavistuksena liikkui siellä joku kamoittava, jok' oli heitä kohtaava.
Kaks poroa keu'otti kuolleena tunturilla, sarvistaan sekautuneina toinen toisehensa. Sattuu, näette, toisinaan, että porot puskuillessaan käyvät sarvista irtipääsemättömästi kiinni.
Lappalaisteltti het' ilmestyi heidän eteensä.
"Olispa parempi ollut, ett'emme olis noita kohdanneet," virkkoi vappus, "mutta koska nyt nain on sattunut, niin paras käydä sinne ja lämmitellä."
Vaikka vastenmielistä, seuras Olga kuitenkin hänen viittaustaan, mutt' astuttuansa sisään, hän kääntyi kauhistuneena takaisin.
Teltti oli tapö täynnä lappalaisia, joista muutamat hyppelivät valkean ympäri, toiset loikuivat maassa, vääntelehtivät ja suonenvedon tapaisesti tempoivat itsiänsä, ikään kuin olisivat noidutut olleet.
Hurjamielinen ulvonta kaikui hänen ympärillään.
Eräs kymmen vuotias poika kirkui kaikesta voimastaan.
"Hän tahtoo antaa siitä hengestä, mikä hänell' on!" huusivat lappalaiset.
Vanha harmaa hiuksinen vaimo kävi ympäri paljain päin. Hän lyykisteli ja naureli:
"Minä olen neitsy Maria," sanoi hän, "minä olen siittänyt Pyhästä
Hengestä. Minä olen siunattu vaimoin seassa."
Olga kiiruhti pulkkaan. "Joutuisasti matkalle!" käski hän. "Minä en voi tuolla sisäll' olla!"
Meluavain ihmisten raa'at huudot ja elämöimiset kohosivat korkeuteen hänen ympärillään, ikään kuin lainehtiva meri, ain' enemmän ja enemmän kuta kauemmaks alaspäin päästiin.
Vallattomuudet, ruoskimiset ja sisälle murtaumiset olivat kauhua ja hämmästystä levittäneet porokylihin.
Hyppien, ulvoen ja kiroillen, kähein määräämättömin kurkkuäänin ärjähdellen kulkivat joukkiot maamajalta maamajalle.
"Herramme, katso armossa meidän puolehemme," rukoili vappus, "minä luulin Kautokeinon lappalaisten lapelleen Karasuantoon käsin."
"Minä en ole pelkuri," vakuutti Olga. "Aja vaan!"
Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä kaikuivat valitus- ja avunanomushuudot läp' ilman. Nuo harhauntuneet kuljeskelivat siellä täällä "suont'iskemäss' ihmis-lapsiin; sillä synnin meri piti uloslaskettaman."
"Tätäkö se onkin?" ajattel' Olga, inhoen ja kauhun valtaamana sulkien silmänsä. "Tätäkö se onkin?"
Hänestä tuntui siltä, kuin jos hän helvettiin joutunut olis.
He seisahtivat jälleen eräälle lappalaisteltille. Miehet ja vaimot hartaina piiriss' istuivat rompsin ympärillä; sisäänkäytävän edess' oikoi eräs lappalainen maaten.
"Hiljaa!" varoittivat miehet. "Noaid nukkuu,[13] ja henget käyvät hänen jalkojensa yli." ..
"Noaid nukkuu," tuumivat vaimot, "ja kuoleman lintu saattaa hänen sielunsa kuolletten valtakuntaan."
"Alits Tario on kipeä," sanoivat lappalaiset. "Noaid matkustaa kuolletten valtakuntaan, rukoilemaan hänen kuollutt' äitiänsä,[14] ett'ei tämä enää kiusais häntä."
"Ysss — — hiljaa!" kuiskasivat kaikki, "Noaid nukkuu!" Olga, hän laskihe taas pulkkaansa ja ajoi eteenpäin.
Uskonnollisen haaveilun keskellä viel' yks palanen rauhallista, uinailevaa pakanallisuutta! Vastaan inttailu oli voittavana.
* * * * *
Olga tuli Kautokeinoon; siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Lappalaiset kaikin olivat vetäinneet vuorille, joilta hän nyt juuri oli tullut. Ei tuulen hievahdusta eikä jalan kapsahdusta.
Pulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän jälleen!
Olga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista tapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut siitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! — ja kiiruhti sisään.
Tääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti akkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.
Liikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.
Olga heitti päskinsä päältään.
Hän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.
Kunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä elämässä.
"Isä, isä auta minua!" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen puristetut kätensä ylös häntä vastaan.
Andreas Thorsen kavahti seisoalleen.
"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa mieheni itsepintaisuutta vastaan!"
Thorsen nojautui hänehen.
"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?" kysy Thorsen kähein äänin.
"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan vangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua vääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!
"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä vihollinen!"
"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?" kysäsi Thorsen. Hänen kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.
Olga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas ulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.
"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä hänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle lupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden että minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot' en, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren rakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin taistelun, mutta — nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan aselepoa, ei rauhaa, ei!"
"Lapsukainen, lapsukainen," virkkoi vanhus, "maltas, älä sano enempää!
Tuo on hänen äitinsä luonto."
"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja halveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?"
"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises muuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana."
"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!"
"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle takaisin. — Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut ollenkaan."
"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni kasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut siksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin."
"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto," sanoi Andreas Thorsen, silmäillen häntä isällisellä rakkaudella, "ja sinull' on luja tahto. Sinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä ja suvaita."
"Sit' en minä voi," sanoi Olga, "mun täytyy sinulle tunnustaa totuus."
"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki, suvaitsee kaikki, toivoo kaikki."
"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun täytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy puhua."
"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan olisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään."
"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin sinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin Jumalaa!'"
"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta."
"Mutta totuudenkin saattaa sanoa joko sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Sinä työskentelet liiaksi, sinä oletkin aivan kuoleman rajahan väsynyt. Jätä nyt kaikki työ Jumalalle. Rukoile ja — odota."
"Odota!"
"Rakastava ei koskaan vuottamisessa väsy."
"Ei koskaan väsy — vuottamisessa!"
"Ei. Minä olen varronnut vaimoani jo seitsemänkolmatta vuotta."
"Seitsemänkolmatta vuotta!"
Olga katsahti ylöspäin ja alkoi saada aavistuksen rakkauden kaikkivallasta ja suuruudesta.
"Minä vieläkin vuotan häntä, minä vuotan häntä kuolemaani asti. Vaikk' en varrota tahtoiskaan, niin vartoaisin minä kuitenkin yhtä kaikki. Odota nyt sinäkin miestäs, hän tulee kyllä. Hyvä Jesus on varmaan hänet herättävä uudestaan ja hänet saattava sinun luokses, mutta meidän, Olga, täytyy molemmin jättää tämä asia Jumalan huomaan, ei hätäillä eikä tahtoa pakolla saada mitataan edistymään. Mutta meidän täytyy vaan uskoa, että se tapahtuu! Uskotko sinä?"
"Uskon, minä uskon, isäni, mutt' auta minun epäuskoani!"
"Siispä tahdomme me molemmin, lapseni, odottaa Jumalalta vapahtamista ja valmistaa meitämme Jumalan kirkkautta katselemaan."
"Antaos suudelma mulle, isäni! Minä olen äiditön ja isätön. Minull' ei ole ketäkään isää, paitse sinua."
Mutta juuri samassa, kun Olga laskeusi polvilleen tuon vanhan miehen edessä, ottaaksensa hänen siunauksensa, pilkistivät akkunasta sisään kalpeat, korskeat kasvot. Mustat silmät tähtäsivät kauan ja äänettä heitä molempia.
Keveä kynsäys akkunan ruudulle sai Thorsenin ylöspäin katsahtamaan, ja kasvot katosivat, mutta kun hän hetkisen kuluttua kävi sulkemaan auki jäännyttä ovea, puikahti ylävä hahmo sivulle päin, samalla kun se isoovass' ikävöimisess' ojensi käsivartensa Thorseniin päin.
Oi, miks eivät tuon naisolennon silmäykset polttaneet vanhuksen kasvoja?
Tuo uskollinen kynttilä oli viimeinkin saanut kutsutuksi hänen vaimonsa kotihin.
Thorsen seisoi pikaisesti hiljaa ja kuunteli.
"Mit' on tuo ääni tuoll' etääll' yön helmassa?"