19. LUKU.
Eräs yksinäinen lappalaismaja lepäsi tunturin keskellä; virren säveleet soivat sielt' ulos lum'aavikon hiljaisuuteen.
Lamik Rikkut saarnasi; lappalaismajassa pidettiin jumalista kokousta.
Mutta samalla hiipi "hänen sielunsa veli," Fantasus, varjotonna, ikään kuin joku revontulten kyöpeli, ylös tunturihökkelin ylitse.
Fanatismin eli vimman perkele oli pukeunut fanttasiian loistoisimpaan pukuun.
André tuli ajaen kärriksessään pois yli ylänkötasankojen. Hän oli vähän verran päässyt kreivi Vasilin edelle, hän kun osas olla omana oppahanansa.
Poro juosta helkytteli matkoansa, ikäänkuin untuvaista tietä myöten, ja äänt' antamatta viilsi kärris va'on keveään lumiriittahan, mutta sitä seurasi Nemesis jäljissä.
André oli "syynalaisuudeton," ärtyhermoinen, kiihoittunut, hän oli haltijoissaan. Revontulet tekivät hänehen saman sähköllisen vaikutuksen kuin ukkonen tekee muihin. Lappalaisen Renvot oli hänehen käynyt käsiksi; hän näki näkyjä, ilmakuvastelmia, hallucinatiooneja eli hourehullutelmia.
Talv'yöhyt! Kätkeös valo, joka punertavana ja suruisena yölamppuna loistaa ulos pimeyteen. Te ihmisten hyvät enkelit! Sammuttakaatte Jumalan tähden tämä valo, tämä köyhä, pettävä valo!
Myöhään! Lappalais-majan läheisyys oli Andrélle jo ilmitullut.
Hän seisahti ja astui ulos käärien ohjasta käsivarteensa. Hän kuuli virren veisuun ja itkun tiherrystä.
"Minä olen utelias," ajatteli hän ja kohoitti poron taljaa.
Eräs kuvaama hänen edessään näyttäytyi niin pistävältä, niin tavattomalta, että se olis voinut aikaan saada rajun mieltymysmelun teaatterissa.
Tuo peuran talilla täytetty lamppu olis tuskin kyennyt valaisemaan majan sisustaa, joll'ei roihuava rompsi tulisijalla olis heittänyt epätasaista paistettansa kokountuneiden päälle.
Ja tungokseen tungettuina, pästeihinsä punareunaisiin peittäytyneinä ja linkkuveitsiin vyöhön pistetyin seisoivat lappalaiset.
Ääneti seisoivat kaikki, lakittomat kurkistetut päät ja silmät tähdätyt erääsen mieheen, siihen lappalaiseen, joka heille julisti ilmestyksen Sanaa seitsenpäisestä pedosta. Olipa jotain mystillistä tuossa näössä, erittäinkin siinä punaisessa, helvetillisessä valaistuksessa.
"Tuo täytyy olla Lamik Rikkut!" ajatteli André, seisoessaan ulkopuolella ja katsellen peurannahkan alle.
Joku ihmeellinen, viel' uinaileva lausuma lepäs noissa kiinni vedetyissä pupilleissa (silmäteräsissä).
Tuo ol' itse Loke, joka jumalaistarun palatsista alas astuneena esteellisesti nautitsi tätä nykyä.
"Samelaiset!" huudahti Lamik Rikkut.
"Peljätäksensä Jumalaa, täytyy tehdä syntiä;[15] sill' ainoastaan hän, ken synteilee, pelkääpi Jumalaa. Mutta me, samelaiset, emme pelkää Jumalaa, sillä ne, joill' on henki, eivät voi synteillä. Me olemme Jumalan jäseniä, ja eihän Jumala jäsentänsä voi rangaista eikä tuomita. Me olemme kuolleet, emmekä sentähden enään voi kuolla. Löytyy hengellinen ja lihallinen ruumis, veljet, mutta meillä ei ole lihallinen, vaan hengellinen ruumis.
"Se kylvetään katoavaisuudessa, mutta nousee ylös katoamattomuudessa, se kylvetään kunniattomuudessa, mutta nousee ylös kunniassa, se kylvetään heikkoudessa, mutta nousee ylös voimassa.
"Samelaiset, me olemme uuden maan päällä! Me olemme Raamattu, me olemme uusi Testamentti, me olemme Sinai, meidän ruumiimme on laki, sentähden olemme oikeutetut tuomitsemaan mailmaa.
"Me olemme Isä Jumala, Poika ja Henki, me olemme kolminaisuus! Poika on kadottanut voimansa; sillä se on meille annettu, ja meissä se on saanut kuolonvoiman tappamiseen.
"Veljet! Me olemme tulleet tekemään sotaa. Siellä, missä me olemme, ei rauhaa saa olla. Te ette saa luulla minun tulleen rauhaa tuomaan maan päälle. Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa. Lasten pitää riitelemän vanhempainsa kanssa, sillä kirouksen pitää menemän polvesta polvehen, aina meidän ensimmäisiin esivanhempihimme saakka.
"Jotka tässä mailmassa eivät pääse synnistä vapaiksi, eivät tule taivaan valtakuutaan.
"Samelaiset! Me tutkistelemme kaikkein ihmisten sydämmet ja munaskuut, me olemme kaikkitietäviä! Me emme tarvitse antaa papeille, emme esivallalle veroa, emmekä osotttaa sille kuuliaisuutta.
"Anna Isän tulen (= pitkäisen tulen) langeta maan päälle ja hävittää jumalattomat.
"Saata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä heitä hallitsisin, ja tapa heidät minun silmäini edessä!"
"Amen! Amen!" huusivat lappalaiset kätensä ylentäen. Seurakunta lankes polvillensa.
Tuop' oli kohtaus, joka kyllin oli vallitsemaan arvollinen!
Eikö Andrélla jo lapsuudest' ollut vakaa tunto siitä, että kaikki oli hänen tähtensä? Samoin kuin Lamik Rikkut oli runoilijakin jumala, jota tuomitsemaan ei kenelläkään oikeutt' ollut. Täss' oli hengellinen sukulaisuus molempien fanttasiioissa: ne lensivät taivaasen.
Ens hetkenä seisoi André kivellä korkeammalla polvillaan olevata joukkoa.
Varo sinuas, varo sinuas, runoilija! Onko innostukses Jumalasta vai saatanasta?
Luonto otti oikeutensa! Sivistyksen siteet katkaistiin tuokiossa, ja koko lappalaisen hillimättömyys oli päässyt vallalleen. Mutt' olihan André päässytkin ylös korkealle tunturille.
Paholaisen voimat, jotka vallitsevat Ultima Thulen talv'yössä, valittavat äänet, haikeat huokaukset, ja kauhun parkuna, joka kuuluu ylt'ympäri pohjannavan, kaikki tämä sai yllykettä.
Ne parkuivat kiukussa, raivossa, mielettömyydessä.
Käsitteet hairauntuivat, ja yks asia sekoitettiin toisehen yhdeksi sotkuiseksi sekamelskaksi.
Lappalaisten aivoissa suli kansallisuus kristillisyydeksi, synti kansallisuuspetokseksi, perkeleen ijes samaksi kuin eurooppalaiset, lappalainen samaksi kuin kristitty ja norjalainen ol' yhtä kuin pakana.
Ei André koskaan ollut niin tajutta luonnostellut (improvisoinut), niin saatanaisin ihastuksin kuin tänä hetkenä.
Mutt' edesvastaus, runoilija, edesvastaus? Milloink' olet syynalaisuudeton?
Ja lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin kasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä, langenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.
Nämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.
Hän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas heidän suonissaan.
"André on tuo!" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä, jok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä voima.
"Kosto! kosto!" huuteli André ankarasti. "He ovat juovuksissa jumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!"
"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja vapauteen! Excelsior (etevämpi)!"
Hengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.
Erämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin itse sydänyö.
He riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel samelaisilla.
Sanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset jalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat tuoll' ulkona maamajan edessä.
He ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.
Oi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?
Porokylästä porokylään vyöryi joukkio.
Yön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän, Jehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia rangaistaviksi.
Kutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana yönä oli taivaast' astunut tunturille.
Tämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului:
"Excelsior!"
Tuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden, ett'eivät he sit' ymmärtäneet.
Kolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin sivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä lumella.
Mutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen rouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.
Silloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset lappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa ympöröitsi.
"Excelsior! Excelsior!" mäen vierteheltä mäen viertehelle.
Kaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä äänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin, noita kahta norjalaista huonetta kohti.
Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku Gehennassa.
* * * * *
Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.
Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.
André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää. Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht' ainoata elävää olentoa nähtävissä.
"Burist! Burist!" huusi hän.
Ei mitään vastausta, — tunturitasanko oli tyhjä.
Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta, kauhistavasta — hän ei tiennyt itsekään miksi, — kalvaava katumus, jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.
Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek' olivat he menneet?
Jäljet! — Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät? Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin työläs seurata.
Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.
Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!
Nimeämätön kauhu käsitti hänet.
Porokylästä porokylään, — ei niin yhden yhtä miest' ollut koko tunturilla.
"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon," vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."
Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen ollut tehnyt moista suksiretkeä.
Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan huusi: "eteenpäin!"
Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä hänen päänsä päällä.
André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan omantunnon kouristellessa.
Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.
Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!
André taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.
Silloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.
Eikä tämä mitään muut' ollut kuin kerrottu huuto: "Excelsior!"
Oi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.
Hän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja sulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.
Tili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?
Linkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.
André survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen päällensä. Hän nosti kätensä.
"Pidättäkää!" huudahti hän. "Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän lastenne päälle!"
Mutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin kummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.
Lappalaiset eivät häntä kuunnelleet.
André näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä, silloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin lämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten viattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä pilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun vaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!
Hän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja kipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän rukoili, hän uhkaili, hän kiroili — turhaan!
Nemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta vastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.
Runollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi kyntensä omaa itseä vasten.
Mutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän siitä vähät väliä!
Sitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon keskellä.
Hänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, — oi, kuinka vanhaksi hän oli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa silmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä, peitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli tarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.
Hän otti sen omaan rintahansa.
Lamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.
Silloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä, ja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan apua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.
André kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi sylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan puolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.
"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki hengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat ijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias."
Väristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän puunkantoa vasten.
Ja katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät peljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille puhunut.
Yks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä, varastihe ulos Andrén silmistä.
Mielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät' etua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän voittaa tahtoi.
Hän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.
Hiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.
André piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit' edelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa ja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin eläinkesyttäjän hermot.
Ja nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä silmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas "kohtaloonsa" ja — esimiehensä valtaan.
Arastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles piiloutui ristin edessä.
He pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös tunturille päin.
Mutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen tähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes André tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.
Runoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, — mutta millä hinnalla?
Hän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa tämän verestä.
Todistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen tuomiopäivänä.