20. LUKU.
Siinä makasivat he — — äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa lumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli hänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen siltä kohdalta.
Thorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin välkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.
"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata jälleen?!"
"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."
André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit' aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen äitinsä kasvot!
Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.
Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut, vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon hartioille.
Hän kavahti seisoalleen.
"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.
Thorsen nosti kätensä.
"Älä kiroa!" sanoi hän.
"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää ensimmäisen kiven".
"Andreas", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, "minä hylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun kenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa nähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään maininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin rakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa ja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään lupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta viattomuuteni ja sitten — hylkäsi minut."
"Hänen nimensä!" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja harnaasti henkeä vetäen.
"Kreivi Vasili!" virkkoi Aina.
"Kreivi Vasili!" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Tuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.
"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin minä kuukaus sitten Tromsöössä, — hän oli tullut vanhaksi mieheksi. Andreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist' elämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa köyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt, häpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt ain' ikävöiden sinua."
"Aina, Aina!" itkien nyyhki tuo vanha mies. "Miks'et ole ennemmin tullut kuin vasta nyt?"
"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se korvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos, mutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut nöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut seitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.
"Vaimo," sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. "Sinä tulit, vaikka vast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle sydänveres."
"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen vetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa. Tuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli".
"Lapsi, lapsi!" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä veren vuotamista, "minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole epäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua."
"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut tuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas, anna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut pelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen kumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!"
Andreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka seisattui kanttorin asumuksen edustalle.
Veren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne jälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He silmäilivät häntä.
Kreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento, vastenmielisesti otti hän hatun päästään.
"Kreivi Vasili," virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, "mit' olette syntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks! tänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!"
Sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä pulkkaansa ja — ajoi matkahansa.