1 NÄYTÖS
Oikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine, punertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on kuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain oikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu. Pähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu. Taka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori, jonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut ryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.
Hehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.
Henkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että "hännäkkäissäkin". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari piirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta, mutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että juuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. "Hännäkkäitten" huulettomuudella tarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä. "Hännättömäin" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus, joka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.
Oinas on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet lehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat hiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu koristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä pähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää vasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.
OINAS pähkinä hyppysissä: Se juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa, vaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa. Saan kiiivetä, viidakot hiipiä, puut viimmassa riipiä. Kun kurkkaan, juoksen ja häärin, kas, silloin paistavin säärin ja joustavin nilkoin hän latvahan kiipee ja urosta pilkoin sielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.
Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.
— Ylös oksia ravaan ja kuherrussanoja tavaan — — Hui-ui, huk-huk, u-iiii! Käki kaunis se kukkuu, alas puusta ja silmistä hukkuu ja ketoo pitkin taas kuin kauris se kirmaa.
Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.
Miten vinhaa ja virmaa, miten solevansorjaa oli juoksu sen kellerväjalan. Kun muistan, ma karreksi palan — — Ei piiperrä tyttö se väärin ja matalin ruipelosäärin kuin muut nämä apinaimmet — —
Katselee pähkinää.
ja kolibrinsulka on laitaan lyöty. Kuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty. Kolo somasti laitettu, ja höyhen korea pyrstöksi taitettu — —
INRA pensaikon takaa, näkymätönmissä:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS
Se impeni kuherrussana!
INRA jo kauvempana:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS harmista kiehuen:
Ja taaskin se kaikkosi kana!
Mut totta jos oon minä Oinas nuori,
sun sulkeva on tämä pähkinäkuori.
Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan, joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros, jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.
YÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi: Ja koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa, kaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa ja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä. Pää pyörällä hyöriä koht' alkaa kiima ja paritus. Mut yhtään mulle ei heittoja helliä. Mist' ottaa särvintä lemmen kun popsittu kylliks on juhlavelliä.
INRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä:
Hui-ui!
Heittää toisen pähkinän.
Huk-huk — —
Heittää kolmannen pähkinän.
u-iiii!
YÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää:
Hö-höh — ihan kolme aviolupaa.
Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.
Tää liiaks on hupaa — — Ja liiaks vastuunalaista toki ukkelin vanhan on kolmea pähkinää purra ja halaista. — Mut ootapas, kauan et lymyä, maa puuttuman ei pidä lemmenrymyä, kun luuvalokoivilta joudan, ja puusta sun nurmelle noudan.
Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa latvan tyhjäksi, kiukustuneena:
Mitå häh! Ei latvassa ketään.
Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee vasemmalta lujaa vauhtia:
Tämä enää ei apinatapaa, Täm' on synninliejusta pohjarapaa — kuten sielunpaimenen kuuluu sana. Noin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata ja sitten taattua urosta narrata — —
OINAS nauraen:
Miks sappes täynnä on vihaa?
YÖKKÖ Katalasti noin koetella apinalihaa ja käräjäin viisaiuta miestä. tapa meillä on ollut suvusta sukuun Ken laumasta tytärten sorjain Hanuumanin lasten kuuluu lukuun, lie sukua suurta tai luokkaa orjain, hän juhlayönä vasta yhtä saa heittää. Mut tehtyä kuherrustempun hänen tulee itsensä oksiin peittää, ja kukertaa samassa pähkinäpuussa uros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun. Näin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa: Vain leikillä pakoon on mentävä. Mut tämäpä loikkii kuin orava lentävä. Ja pyhästä puusta hän pahkinät haki, min vaimonpuolelta kieltää laki.
OINAS Älä muistele menneitä vuosia, nyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.
YÖKKÖ
Ja onkos tämäkin kukerrusta?
Hui-ui, huk-huk ja muuta luritusta
tuo ruippana huutaa ja huijaa.
Näyttäen sulkapähkinätään:
Ja katsopas — sietäisi kuritusta —
Lisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.
OINAS tuimasti:
Äläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta,
Tätä tyttöä et sinä houkuta,
Sua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas.
Hän nimelt' on Inra, ja sorjaa
kuin hän uros toinen ei korjaa.
YÖKKÖ arvokkaasti:
Mitä kuippana kuikutat?
Olet hännätön vain ja turhia ruikutat.
Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:
Näät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman on pituinen, vanha — Hanuuman mun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi ja mukaan häntäni mitan olen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.
OINAS koirankurisesti: Olet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee: Mut yhtä mun mieleni käkee — jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli — soma oisihan oikein mitata, ihan tuumanko riittää se vaaksain yli.
YÖKKÖ arvokkaan alentuvasti: Laki kieltää orjan ja moukan tätä arvonmerkkiä mittaamasta.
OINAS imartelevasti: Mut oiskohan liiaksi armeliasta, jos kerran orjan ja apinahoukan tuot' ihmettä suotaisees sivellä, kas voisihan herraus hivellä myös lurjusta saparatonta.
YÖKKÖ
Hö-höh, no-jaa, jos varovasti —
Vain nipukasta — —
OINAS
Ihan hipukasta.
Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön
häntään ja pyörittää ympäri.
YÖKKÖ karjuu:
Sinä, heittiö, hellitä, heitä!
OINAS
Nyt hännällä hallitse orjia.
Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen.
Yökkö tuupertuu rähmälleen.
Mitä! häntäkö katkes!
YÖKKÖ kömpien nolona ylös:
Se saumasta ratkes — —
OlNAS etualalla. Yökkö taempana:
Hoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin?
Nyt tiedän ma uutisen jonkin:
— Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.
YÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle: Tuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin. Hanuumanin käräjät kohta on lässä, pyhä tuossa on käräjäpuu ja paikka mukulakivellä tässä on viisasten neuvosta mulla. Ei istuntoon voi hännättä tulla, Kas äänestyksessä ainoa keino ja taika on hännän huippu, — nyt tärkki on aika. Tuo oitis le tänne.
OINAS
Jos selvität tarkemmin säätyänne:
Miks teillä on häntä ja arvokkuus?
YÖKKÖ istuutuu kivelleen: Pidä pienemmällä sa kutale, suus! On meille taattojen perintö pyhä! Siks saimme me mannut ja maat, niin pähkinämetsät kuin neilikkahaat, ja siksi ei sovi meille saparo lyhä.
KIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja yksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta, näkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti: Tule tuu, tu-tu-tui, tule tuu — —
OINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä:
Ei kolibrinsulkaa tässä.
KIRRA
Tule tuu, tu-tu-tui, tutu — tuu —
OINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän
Ei hän, joku joikuu muu — —
KIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti: Sun polkujas seurannut olen, olen kulkenut ikävässä ja kaihossa.
OINAS
Olet laulava Kirra, sun tunnen.
Mut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa.
Nenän tässä ma ukolta niistin.
Ketunhännät ja arvot riistin —
YÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin.
Palaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:
Uros oot ihan oiva ja mielevä, saat kaupata ruukkuja, maalaritöitä satatolkulla palkaksi pähkinöitä, jos annat sen mulle kuin lupasit.
OINAS nauraen: Lupasinko ma? Muista en lainkaan. Kas, mitäpä muuta ma sainkaan kuin ketulta hännän ja mielen ja mukaan hännän myös sovitan kielen — — Siis valhe pieni suurta valhetta vastaan.
Heiluttaen häntää.
Tää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.
Kirralle:
Tule, Kirra, nyt Oinaan myötä. Tätä paratiisia aika on tutkia ja — ma luulen — apinaherroja hännällä hutkia.
Kirra ja Oinas vasemmalle.
Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua. Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.
HYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan: Isä ukko on tulossa! — Nyt kiire kuin liekillä kulossa on virrata seesamin mahlan ja mehun sen tullessa juomarijehun. Nyt reilaan hännät ja maljat!
Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi virnistäen Yökölle:
Noin alkaa tikusta tippua kaljat.
YÖKKÖ hajamielisenä:
Ka — tippuu tikkua pitkin — —
HYYPPÄ
Ja ensi pisarat kielellä Iitkin.
Lipoo tikkua kieIellään.
MARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta taka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi arvonmerkkinä kädessä:
Napa maaemon hyllyy ja tärskyy, Hanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy. Hän saäpuu, apinakaani, ja harmaja patriarkka. Hän naamalt' on ilmetty paviaani ja valtikkana on seesam-sarkka. — Kenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa, kenen leuka on louhittu sankariluusta, ja Koirankuonolaisten ken kuuluu valtiassukuun, hän, kuningas kaikkien apinaisten, nyt saapuu tuomion lukuun.
Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä. Oikealta saapuvat: Hanuuman, paksu, ähkivä ja rallatteleva herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo. Hänen jäljessään astuu sielunpaimen Uhu, jolla on pukuna sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama. Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.
Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan. Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi kivi.
HANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua, koko jono pgsähtyy.
Äläs, poika, liikoja kielellä lipaise!
Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse, josta taaton näkemättä virnistelee.
Varo, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!
Marakatille:
No mestari, rumpua lyöpäs.
Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa
Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan
ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan.
Rummutuksen päätyttyä:
Hoh-hoh — miten astunta hikeä naamaan ryopäs. — Niin — — koska ja siis tämän rummuttamisen takia ei kenkään hännätön myöten lakia saa tuomatta pyhälle paikalie tulla, on rauha ja laillinen oikeus mulla — —
Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen taitavasti sormellaan menemään.
kevätkäräjät täyskun noustessa alkaa. Kas silmistä autuasten myös paratiisilasten on haettava raiskaa ja malkaa, nää ettei kasvoille jumala kuun, yli armosta paistavan naaman vedä kaihea turman ja vihan, mikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman ja hukuttais hurskaan apinalihan. tään laiskan ja itsekuliekin rakkaan — —
HYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen
Marakatille:
Ukon silmät käy kaljamalle ja sakkaan, hän heltyy kohta ja itkua tuhraa.
Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan.
Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.
HANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti: Alamäkeä pyöri ja merehen lähti jo aurinko toljottavainen, nous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti ja jumala Kuu ikinaurelevainen.
Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja muuttautuu rehevään leikillisyyteen:
— Akat latteat, haituvahapset ovat vellinlaitossa hyörineet, sopuseurassa syöneet sen apinalapset on nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet, kuperkeikkoja nurmella pyörineet, ja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.
HYYPPÄ
Isä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.
HANUUMAN
Pisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.
Jatkaa mielihyvästä röhisten:
Tytärlapset jo nakkasi aviopaukut ja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut. Mut alla tummavan myrtin, kuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin nyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt. He nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan kuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan, ja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.
HYYPPÄ
Kukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?
HANUUMAN rehevästi: Kukas muu kuin mestari Marakatti, jok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti. Hän suolaheinin ja pärskäjuurin, ngt tehköön oikean paratiisikuurin.
MARAKATTI kumartaen: Myös tippa muutama hunajaa ja näpsän verran kai neilikkaa viel' armossa antanet sekaan heittää?
HANUUMAN Ei neilikkaa, se karvast' on aivan ja siittää kellerimahaan vaivan, ei myöskään pippuria, jota lempivaimoni Naakka, tuo eloni murhe ja taakka, mua mahlassa juomaan puijaa. — Sydän muskotin parast' on ryytiä, sitä sekaan survo ja aika kyytiä.
MARAKATTI
Heti maistiaista tuon tuohislipolla.
HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa:
Tuo suoraan katajakipolla.
Marakatti kumartuu seesampuun luo.
No niin — — näin laitossa humalamäihän mun käräjävirteni solmuun jäihän — ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa: Meill' autuain elo maan on päällä! Lie montakin laatua asujanta maan pinnalla täällä moni uskoton, hännätön pakana tuoll' lienee tulisten vuorien takana, mut meillä vain autuas asumaranta. Meill' oppaana askelen heikon ain' ollut on taattojen jälki ja kanta. He onnen löysivät varjosta metsien peikon, he kullekin mittasi onnen määrän. Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä: Niin suuri kuin hännällä pituus lie, niin lavea kullakin onnen on tie. — Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla on riita ja napina pannaan pantuna täällä. Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki: Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta, se totuus vanha neuvossa tässä tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.
Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa
Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.
Siis yhdessä rytäkässä nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!
Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka ääntelehtii levottomana.
HYYPPÄ nauraa räkättäen:
Kä-kä-kä-kää — —
HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen:
Kai vanhaa latua aatos käy??
HYYPPÄ yhä nauraen:
Ei Yököllä häntää näy!
YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä:
Toki häntä on mulla kuin muilla.
HANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa: Miks viivytät temppuiluilla sa ryyppäysjuhlaa — — vai uudetko sulla jo aatteet — —
Juo kiposta kulauksen.
UHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan: Moni pähkinä kuorelt' on hyvä, mut alla on saastainen heelmä ja jyvä. Myös paratiisista apinalasten tään näin minä raskaalla mielellä. Nyt tapoja taattojen autuasten moni rankaisematta loukkaa. Koht' erota silmä ei herrasta moukkaa, niin päässyt on vallalle turmelus, saasta. Loka syntinen tullut on orjain maasta, tulivuorien juurelta tuolta, miss' asuu hännätön suku. Ketvätjuhlan he saavat kanssamme viettää Mut armosta tästä on saatu vain saastaa! He rienauzkielellä haastaa he uusia tapoja tuovat, kinamieltä ja riitaa luovat. Ja riettain heistä on Inra, koko apinakunnan riena ja villitys. Hän on kalvetustautinen, kurja, ja kuitenkin kaikille syntiin viettelys. Tavat pyhimmät rikkoo tuo hurja —
Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa Inra, siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus säteilevät hänen olemuksestaan.
INRA
Hui-ui, huk-huk, hu-huu!
Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.
Tämän Inralta saa — ruma pappi Uhu-u!
Heittää toisen pähkinän alas suoraan
Hanuumanin päälakeen.
Tämän Inralta saa rymyukko Hanuuman!
Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.
All' auringon kuuman on kaunehin Inra!
Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät
nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.
UHU
Hän kosketti pyhää puuta!
Sen näittekö rietasta naamaa ja suuta?
Hän hellimistä ei enää siedä.
Sana anna siis nopsaan viedä
ja riiviö tuoda neuvoston eteen.
Istuutuu.
YÖKKÖ
Ma mielt' olen samaa.
HANUUMAN
Tämä häiriö hellän mieleni lamaa.
Mut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.
Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:
Voit eelleen synninliejua kaivaa; mut meit' älä saarnalla vaivaa.
Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen
apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.
UHU Sen näin minä rumiluksen! oli silmissä lieska ja palo, paholaiselta varmasti laina, ja kavala niin oli suunsa valo kuin viettelys, synti on aina — — Ja tuohon ilveimpeen uroskansa on hulluna aivan?
MARAKATTI Hänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina ja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.
UHU Sekasortoa näin, kademieltä ja riitaa nyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.
YÖKKÖ koettelee häntäpunltaan: Jaa, jaa, sen tunnen ja nään, paratiisi on keskellä häviötään.
UHU Tää ilmestys paholaispeikon, mi ensiksi kuurnii uekossa heikon, eritoten on rienannut vaimonpuolet. Nekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa, Tätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa. He simpukankuorilla ruumista raapii ja pois palapalalta untuvat kaapii.
Nousee ylös.
Ja sitten, aatelkaas — sen nähnyt oon omin silmin — he tonkii beetelinväriä, punamultaa, punalaikkoja he maalaa pitkin pakarapaikkoja — Katinkultaa! — Ja muotia! Uusinta tapaa! Paratiisi on vapaa! soi loppujen lopuksi rienaussana.
Istuutuu.
YÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa: Minä kaikista viisaimpana olen hengessä sielunpaimenen myötä. Kuka tietää, jos rienaus yltyy, he kantoon hännänkin kyltyy, sen irti saumasta ratkoo — — Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo Tätä aatetta ajaa Oinas-vintiö, jok' on synnyltä samaa sukua, eik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.
HANUUMAN nauraa röhisten:
Tää aatozkin ennen on kuulumatonta.
Älä ylä turhia höpise!
YÖKKÖ ponnahtaen pystyyn:
Jukoliste, en liikoja löpise!
Tään lurjuksen valtaani vaadin,
ett' omalla kouralla tuomion laadin.
HANUUMAN Sana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa, aju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa, Ei muuta neuvoa neuvossa tässä kuin hetkeksi nukkua — siispä on lässä nyt torkkumishetki.
Hanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät paikoilleen ja torkahtavat.
HYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä: Minä selkääni sain — — Se Oinas koikale niskaan koikki, veti hännästä, viurus ja manas, ja taapäin tanas ja selkään loikki.
Itkeä tuhertaa.
MARAKATTI
Mut apinantytär — sen toitko?
HYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa: Sinä tähtisen ihmeen tuoda voitko, hämäryössä mi läikyyy ja väikkyy kuin mainingin parmailla paistava kuu. Ja ihmeitten ihme — hänell' on — kirsikkasuu, min nähdessä päätä vain huimaa.
Hyppää etualalle.
MARAKATTI Ka — onpas tuimaa — tää poika on päästänsä vialla.
HANUUMAN Jo äsken ol' ymmällä aju, nyt järjestä viiminen hiven ja haju on haihtunut multa — — On ennen pulmissa auttanut torkkumishetki nyt, luulen, on ruukulle retki. Mikä kuutamossa on hämärää, sen aamulla aurinko selvittää.
Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta
apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.
HYYPPÄ
Sitä tyttöä naimaan lähden!
UHU
Torahampailla lait sekä uskot raastoi!
— Naa — napinallista, mitäpä muuta
tuo ollut ois peli.
HYYPPÄ koirankurisesti:
Enimmäkseen he pappia hammasteli.
Uhu kääntyy raivootuneena poispäin.
Muut ovat palanneet paikoiileen.
UHU
Sai prinssi selkäänsä kaikkien nähden.
Täm' on valtoja vastaan napinaa!
HYYPPÄ puoliksi itsekseen: Kuin virpi ja köynnös hän hyväili santelipuuta ja välkkyvin hampain joukolle haastoi.
HANUUMAN istuutuessaan:
He-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin
Taas päästään ärjymielestä järkeen. —
Pojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!
Nyppivät rintakarvojaan.
Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.
UHU pyhässä vihassa: Alas pyhästä puusta, jos uskot sa kuutamon voimaan.
Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle
ryhmäksi. Uhu jää oikealla.
INRA
Tulin haastelomaan, ihan asioimaan.
Ja myötä on heimoa hilpeätä.
UHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä: Vai pelkäätkö naamaa tätä, mi paholaisen on oma.
INRA Hui-ui, sun peikkos ei soma. Sen silmänä pähkinäpalli ja suulta kuin räyskivä halli. Ja maalattu kurjasti perin! Se tehtävä ois ihan uuteen ralliin, nenä värjättävä ois krokodiiliverin ja muutenkin — naamasi malliin.
HANUUMAN jälleen lähestyen:
Kaut' isien leukaluun!
Tuo tytär on prinsessa kuun!
INRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:
Ei kuutamo kalvakas, ei elämä uneljas ole jumala meille. Tulivuoria kuljemme, joka auringon uuden me sylihin suljemme. ja syöksymme jyrkänteille.
UHU
Puhe tuo on jumalanpilkkaa!
INRA nauravasti:
Täm' on riemua silkkaa.
Ja minä olen prinsessa nainen!
HANUUMAN
He — — nainen —
UHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä:
Vai nainen!
HANUUMAN
Jopa somasti liekutat, apinainen.
HYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen, osoittaa uteliaana tämän huulia:
Miks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?
INRA Punahuulet ne on, ihan purppuraiset! Ne marjaksi maistavaksi — kuin kirsikkaiset — näin yhtehen nipristän ja hymyän — —.
UHU
Hän irtikö luonnonlaista!
YÖKKÖ
Tämä enää ei apinamaista!
HANUUMAN
Ei laatua koirankuonolaista.
OINAS
Hän ihana on, ihan jumalainen!
ÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa:
Hän on jumalainen!
UHU Ja vaikene, napinakansa! Koko herjalla muodollansa hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan. Tämän todeksi todistaa mahdan. Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan: On meidät jumala Kuu ihan kaltaiseksensa luonut. Hänen armostansa on meillä myös suu, min' Luoja huulettomaks on suonut. Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen: Hän nauraahan huulia vailla ihan apinan oikean lailla. Mut immellä tällä on lisä, jot' ylpeillen huuliksi mainii. Vain paholainen niiden on isä.
YÖKKÖ Voin taata kaikista viisaimpana, ett' totta on paimenen sana.
INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen:
Kenen on tämä saparoparka?
YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.
UHU siirtyy keskemmälle: Ja paholaistakin hirveämpää on laadulta rienaus tää. Täm' on inhimillistä! Tämä muistuttaa mua suvusta villistä, suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, — min osa on taistella, kurjana kuolla, elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan ja sortua väkivaltahan, murhaan. — Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä, kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä lyö heidät meurova meri näit' armaita rauhan rantoja vasten. — He ovatko näköä autuasten? He viruvat jäsenin nääntynein ja kaihisin, polttavin silmin.
Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.
Ja huulet — niin, on heilläkin huulet,
Mut irvistäväiset ja mustat —
INRA väristen uuden ajatuksen alla:
Min' oisinko ihminen myös — — mitä luulet?
UHU Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa paratiisin ja onnelan tään?
INRA
Nyt maailman hurmana, turmana nään — —
UHU Pyhä tehtävä mun on varjella maa tämä suvulta turman, kuin turvaa sen ennestään laki vanha, mi kuuluu: Jos ihmisen muotoisen rannalta tapaat, krokodiilien kitaan se survaa. Vain tällä tavalla saastasta vapaat me saamme olla ja murheetta elää.
INRA kuin katsoen kaukaisuuteen:
Mik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää,
Mikä sankari astuu nyt yllä pään,
sädesäihkyä ympärillään —
UHU Ja tulta, tulta he palvovat, tulen ääressä nukkuvat valvovat, mut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.
INRA aavistavaisten aatosten tulvassa: Taru hirveät — ihmehet aatokset antaa — Se on kurja, mut ihana suku! He orjia suurten on varmaan He elää liejussa rannan harmaan, mut tuskasta riemuhun kurkoittavat. He itkevät, tappavat — — armahtavat ja nauravat taas ikiauringon alla — — Jos pieninkin heistä ma olla saisin, läpi tulisen maan, yli sinisen meren minä uzkaltaisin, minä repisin rintani auki ja huuruvan, tuoksuvan veren minä riemulla vuodattaisin. — Sen ahnas aurinko joisi!
UHU Pedon kielellä herjaa hän näin tavat, lait sekä taattojen uskon! Puun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon, koko yöksi hän jääköön kuutamon alle, jott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää tai häpeään sekä nälkään nääntää. — Näin tehlää Kuutamon nimeen!
Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.
OlNAS astuen vastaan: He, takaisin, kellerimahat, tai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.
lNRA Hui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!
ÄÄNET vastaavat voimakkaasti:
Hu-hui, ho-hoi!
Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.
OINAS
Te kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää!
Te ootte heikkoja,
Vain laiskoja komeropeikkoja — —
lNRA Rutarannat ja liejumaat te annoitte orjille meille. Mut taiten ja ahkerin sormin somat, kaunihit, taidokkaat me liejusta laitoimme maljat teille. Ne kirjoin kaunehin, eläinkuvin me piirsimme vielä ja avuoksi huvin viel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat me luolamme seiniin. Nälän päivät ja suupalat karvaat, ne kaunihin luonnissa armahiks saivat.
OINAS Te soitte orjille meille vain ohdakemaat sekä autiot vuoret, okapiikkiset pensaat löi veriin jalkamme nuoret, kun herkkuruo'aksi teille me pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme ja palkaksi koivet saimme.
INRA Mut tuskankin toimme me tuoksuvaksi! Jos janoon uuvutti kedoilla juoksut, me joimme ohdakeruusuista tuoksut. Ja uhalla tulisen turman, tulivuorilta löysimme kukkaissarjat ja paisuvat rypälemarjat, jois' ihme on hulluus ja hurma.
OINAS Me yksin olemme kaunista luoneet, meill' yksin ollut on voima ja kunto, mut nääntävä kurjuuden tunto meilt' ytimen riemust' on syönyt. — Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.
INRA hurjana ilakoiden: Tää Yökön on häntä ja ketulta saatu, ja sama kaikilla teillä on arvon laatu!
Kaikki katsovat YÖkköön.
YÖKKÖ perin pöllämystyneenä:
Ka, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.
INRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla.
Kääntgy taka-alalle päin:
Hei, naura, naura, orjan lauma!
MARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa:
Soputielle jo astu ja myöntele taiten.
HANUUMAN Ah, apinalapset! — paratiisia kaiten ja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa käyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa nutipäiset nää oinahat joutais kuulla ja haastaa kaposemmalla suulla Te tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä: Mun lempivaimoni Naakka hääpäivästä saakka on ollut äksy ja äkää äimivä. Saa kaikota kääkkänäpuuhun, nyt muija tää lempona läimivä. Ja lemmikkivaimoksi tulkoon inra.
INRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko hännätön heimo.
HANUUMAN rehevästi:
Rymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.
INRA naurunsa huikeaksi päätteeksi:
Hui-ui, hohoi!
Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.
ÄÄNET
Ho-hoi!
INRA
Ho-hoi, — mun heimon neuvonpito-on!
Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.
HYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana:
Isä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina!
Jos tyttöä tätä sun mielesi halas,
päistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.
HANUUMAN pienellä isän ylpeydellä:
So-soh! — jokos kukkoilee tämä kuippana —
UHU kauhistµneena: Isä poikaa vastaan ja poika isää! niin — maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?
HANUUMAN sopumielellä: Mut nuor' olet liiaksi ruippana, sun turha noin kaunista hanhea halata. Nääs nuoresta, kokemattomasta käy rumakin impi ihanasta, kun ei voi mielessä verraten taapäin palata. Voit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona, minä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.
Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.
HYYPPÄ
Hä-hää-ä, äläs huiputa miestä!
Kyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.
Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.
Emo Naakalle vien minä sanan, se muija kun hynttää tänne, niin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.
Juoksee vasemmalle taka-alalle.
INRA tulee taustalta mukanaan Oinas: Nyt on pidoista lähtemishetki, ja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki. Jos ette Oinaan ehtoa täytä, typötyhjiksi riivimme pähkinäpuut menomatkalla kaikki. Emmekä käytä niit' armasteluihin, ne viemme myötä, kotorannalle yhtehen kekoon — —
OINAS
Ja sitten nuolien tekoon!
INRA Oka piikkinen pähkinän laitaan silosulkapa hännäksi toiseen!
OlNAS Joka, herraan pähkinäsaitaan ja häntyriloiseen väkä kärjekäs lentää ja juuttuu.
lNRA Täst' alkaen maailma muuttuu, nyt vapaita oomme, ei orjia enää! Paratiisin valhetapoja noudata emme, ketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää. Oman itsemme vuoksi me taistelemme! — Tää päätös on apinailveen.
OINAS Joka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen, te jollette nyt sopumielellä myönny.
MARAKATTI kuiskaa Hanuumanille:
Soputielle jo työnny.
HANUUMAN
Se peevelin poika kun Naakan haki —
Pelas poika se peliä kieroa,
tuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.
MARAKATTI
Uus anna nyt apinakunnalle laki.
HANUUMAN Sen pappi tehköön ja sarnatkoon, minä Hyypälle tyttöä kosin.
UHU nousee: On napinaa tämä rietasta tosin, mut armosta patriarkan sovun yhteisen takia teen uutta nyt peruslakia, jok' oikeuteen sekä arvoon samaan niin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin. Se seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan ja kuuluu muodolta seuraavazti: Tähän saakkä on määrätty hännän mukaan, ken pähkinäpuita on saanut, ken ei. Täst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan saa pähkinäpuita, ei omaisuutta, vaan rikkauteen sekä häntään nähden nyt seurattakoon tätä tapaa uutta: Ken taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita, hän perinnön merkiks saa liittää hännän, joko villavan, pitkän tai lyhyenlännän, ain' isien antaman hyvyyden mukaan. Täm' on yhteiskunnassa uudistus suuri: nyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri. Täm' on annettu Kuutamon nähden ja noustessa Koira- ja Leijona-tähden, Täm' on annettu kuningaspuussa, paratiisissa, naittamiskuussa.
INRA nauravalla pilkalla:
Ketunhännällä ympärikäännös!
OINAS
Sanasaivarrus, väännös!
Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa, maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä mielistellen Hyypälle.
NAAKKA
Vai niin! Ken taas,
sun kurkkkuus liiikoja kaas!
Ja ettäs kehtaat!
Ikäloppuna tyttöjä vehtaat — —
HANUUMAN nousee ylös:
Jaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa — —
Täss' aateltu, punnittu on.
Nääs poikamme Hyyppä — —
NAAKKA
Ja siinä viel' lynkkää ja keikkaa!
HANUUMAN Vaan Hyyppä kun on ihan naimaton, niin aattelin — — Inralle naittaa — —
NAAKKA uhkaatasti: Risatautisen prinsille laittaa, ja kaunotar Kaija on tässä!
INRA ilakoi ja nauraa: Hanuuman on ukkeli oiva, mut tuima ois liiaksi anopin hoiva — —
OINAS Täst' ei tule hullua hurskaampaa, koko apinalaumast' ei selvää saa, — Kotomatkalie lähde mun suojassani, kotorannalla kannan sun majahani!
INRA kohoten korkeaksi: Ken noutaa vuorilta tulen, hänet syliini sulen! Ken on huulilta samanlainen kuin prinsessa nainen, hän on valtias mun! — Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET
Ho-hoi! ho-hoi!
INRA
Kotomatkalle heitmoni mun!
OINAS poistuessaan taustalle:
Nyt alkaa pähkinäsota!
NAAKKA Uhulle: Mitä on tämä villitys täällä, ei kenkään tääll' ole selvällä päällä?
HANUUMAN
Älä lähde mun luotani, kaunis.
Sinä lupaa mun tyttärekseni tulla.
Syli vanha ja raihnas on mulla — —
NAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin: Ja vieläkös kierrät sa loilotuskaulaa.
UHU ankarasti:
Mitä papanapataa sa kielellä hierrät.
Hän itsensä selväksi laulaa,
ja tulevaisia aattelen minä.
Jo vaikene vaimo!
HANUUMAN Olen hämäkkiseittien peittämä, ja sammale silmäni varjoo, laho oon minä hylky, myrskyjen heittämä, mut Lempeää lauhaa sylini tarjoo. Olen hallava kuutamon naama, mut nauraa taidan ja ruskottaa jos hivellä käteni vanha sun kutrias saa —
INRA vakavoituen: Tytär kuutamon synnyltä lienen, mut päivästä säkenen pienen sain silmäni terään ja huulteni maloon en tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon! Hanuumanin tytärten lien minä lukua, mut tunnen kuin oisitte vierasta sukua. Te ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot on kuutamon kumossa, mut mulla on sydämessä kellervä aamu, elän saapuvan sankarin lumossa.
Iloisesti.
Hyvästi naurava kuu!
Hyvästi haurava haamu!
HANUUMAN Hyvästi, kirsikkasuu, sinä nouseva aamu!
Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.
NAAKKA leppyneesti: He ukkoraasu, pois käsikynkkää nyt muijasi rinnalla lynykää — — johan aika on juomasta laata, kototurpeelle — — puun alle maata, Minä oksalla valvon ja kykkään —
Hanuuman työntää hänet pois.
INRA näkymättömistä huikeasti:
Hui-ui, huk-huk —, ho-hoi!
ÄÄNET
Hoi, ho-hoi — ho-hoi!
UHU Nyt alkaa sankariaika! nyt on ruttona sotaan käytävä, on juurritettava maasta pois suku paratiisin onnea jäytävä. Se on ajettava vuorien tuolle puolen, niin — ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.
HYYPPÄ
Minä ryöstää tahdon sen tyttären!
YÖKKÖ Ja häntäni ainoalaatuisen ma tahdon takaisin riistää —
MARAKATTI
Minä sankariarvosta kiistää.
YÖKKÖ Ja koira vieköön, ma vannon: niin kauan mies tämä päälle rynkää, niin kauan kannan vain häntäni tynkää kuin häntäni entisen takaisin perin ja paikallensa sen jälleen kerin. Tätä ennen en kättäni lepuuta, en valaani syö, en epuuta!
HANUUMAN puoleksi itsekseen: On tottakin valtikaskipossa monta perin karvasta marjaa, ja siivotonta monen narrin kokomaa sakkaa saa siitä kuningas kaalia. He — — kaikilla onnet ja riemut haalia ja itse peljätä akkaa, joka kuningaspuussa istua kykkää ja sieltä jos jotakin niskaan lykkää. — Ka — — niinhän se on — ja on ollut aina.
INRA yhä kauvempaa:
Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!
ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi — ho-hoi!
HANUUMAN ankarasti kaikille: Mut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni en kättäni nosta; kuin tgttäreni hän mulle on kallis. Kotiin menkää, ei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.
Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.
UHU
Ei ukosta estettä, hän kyllä malttuu.
HYYPPÄ
Kun seesami suonissa talttuu.
YÖKKÖ
Tähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.
UHU
Nyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.
Marakatilie:
Ota oksalta jumalan rumpu. Ylös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu ja kouraan taattojen leukaluut. Sota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa, kun myötä manalan lauma on harmaa, homeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.
Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja viimeisenä Kaija ja Hyyppä.