II NÄYTÖS
Heleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti ohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa oleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin. Vasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila meri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja, osaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti auringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.
Hyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.
MARAKATTI pelokkaalla äänellä:
Äläs eemmäksi konttaa, veli.
Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.
HYYPPÄ näsäkkäästi:
Mikäs kielelläs sammalteli?
— Jokos sankaruus sua arveluttaa?
MARAKATTI hampaat loukkua lyöden:
Meren kylmävä henki mua vavistuttaa —
Ratselee gmpärilleen.
Nyt tultu on vihollismaahan.
Viittaa vasemmalle.
Tuoss' apinametsäin on viimeinen raja.
HYYPPÄ osoittaa oikealle:
Tuoss' orjain lie joku luola tai maja.
— Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.
Juoksee ketterästi luolan luo.
MARAKATTI
Älä hiivatissa — ma taapäin hiiviskelen.
Konttaa vasemmalie.
HYYPPÄ juoksee takaisin etualalle:
Ma luulen, siell' impien hengitys hyrrää —
MARAKATTI
Tule pois, sotajoukolle viedään sana.
HYYPPÄ ilkkuvasti:
Mitä mestari kyrrää?
Ojentaiksen rehentelevästi.
Jos oiniitais vähän selkää.
Heittää kuperkeikan,
Tämä poika ei pelkää.
Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee
ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.
HYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle:
Se juupeli lipettiin lippas.
Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.
Ja tää uros karkuun kippas!
Katoo vasemmalle.
KIRRA Tulee luolasta:
Ah, Oinasko täällä? Ei ketään näy:
Yhä vieläkö vuoria käy?
Tähän viivyntään mikä lienee syy?
— Kuin risahtanut ois taittuva oksa — —
sisilisko lie ollut tai keltakyy.
Luolaan päin Inralle:
Oi, Innra, jo aurinko nousi!
INRA ilmestytj luolan aukolle:
Kiven kautta ja kallion tunsin sen!
Sisar armas, nyt nauramme leikkien,
kotorannalle taas kun tultiin.
Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.
Olat tyttöjen aurinkokultiin, jalat hiekkahan polttelevaan.
Istuu hiekalle.
KIRRA levottomana:
Minä Oinasta kaipaan palajamaan — —
Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.
INRA sieppaa hietikolta sisiliskon: Sisiliskoni kelleväkuono, näölt' ootko sa vieläkin huono, vaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.
Nostaa sisiliskon päivää kohti.
Sa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa tai hämähäkki sun poikasi vie — — Vai mehiläistenkö noutoon herralla tie? He, juokse, juokse — no nopsempaan tai kiinni sun nahjuksen saan!
Kaappaa sen jälleen käsiinsä.
Tai tanssilla kierrän ja kaarran, sun, etanan, hölmöksi saarran!
Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä olevaan ruukkuun.
Mitä, etkö sa auki saa silmäsi terää, ett', tunnoton, auringon voimasta herää! Savivankilaan sinut heitän ja hiekalla silmäsi peitän.
Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.
Nyt tiedänkin, mitä teen!
Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.
Hae, Kirra, nyt immet ja pojat, kaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat, sisiliskoja kerkeitä poimi, saviastiat täyteen nopsasti toimi, niit' aimo röykkiö vuorelle kerää — —
KIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle
Mit aijot niillä?
INRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla: Niiss' oiva temppu voi piillä. Me nauraa saamme viel' apinoita, kun kukistamaan he saapuvat napinoita, ne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista niin hullusti pelkää kuin paholaista.
KIRRA
Mut tuolla mi merell' on mustukainen?
INRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo:
Mitä näät? Oi näytä ja sano!
KIRRA osoittaa sormellaan:
Kas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.
INRA tarkattuaan, pettyneesti: Merikarjun lie pyöreä pää — — jok' aamu se siellä leikkiä vääntää, mut mitään muuta en koskaan nää.
Keskemmälle siirtyen.
Surumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.
KIRRA
Mit' oottelet sieltä, sa sano?
INRA Meri laiskana makaa jok' ainoa aamu ma turhaan sinitanteren takaa oon kuunnellut ääntä ja sanaa, jok' arvaisi ken minä olen, miks' suvustanikin erilaisena aivan näit' armaita rantoja polen. Mut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.
KlRRA ihmetellen:
Suru sulla on kummacta ikävästä.
INRA käyden kärsimättömäksi:
Ei mitään ymmärrä vaivasta tästä!
KIRRA Mure mulla on muusta — — Minä lemmin häntä, hän sinua, ja kylmänä vieroo hän minua, sano, kuinka ma lempensä nostan.
INRA halveksuvalla ivalla: Sinä palvele, vaivainen yhä kurjemmin nöyrry, joka askele vaivu ja köyrry, niin omanas lempi lie taivainen — —
KIRRA Tuhat kertaa mun murheeni ihanampi kuin hurmaa on auririgon alla.
INRA
Älä häiritse sopertamalla — —
KIRRA
Viel' et sinä lemmestä tiedä.
INRA yhä kärsimättömämpänä:
En nuivaa muotoas siedä!
Mene pois! Minä yksin tahdon olla
ja polttaa rintani auringolla!
Kirra oikealle.
INRA yksinn, auringolle, nopein tempoin: Mun ainoa tuttavani, mun ainoa hallitsijani, olen kapinamielellä, tän' aamuna uhmalla tanssin, en raivolta riemua kiellä.
Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.
Ah, huimemmin kiillä, nää huulet tuhkaksi hiillä! — Tuliteränä kiillä ja pois nämä viillä!
Tanssin päätyttyä:
Ah, yksinäni oon kurja ja jälleen heikko — Et ystäväni sa ilmojen peikko: — Tulenpolttaviksi sa loit verihedelmät huulten, mut tyhjien tuulten mun marjani nääntää soit. Ne myrkkymarjaksi muuta, niin annan ma Kalmalle suuta! — Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman, vai juurtako korkeamman kuin heimoni muu. Ihanaiseksi sanovat toiset ja toiset kurjaksi, vaivaiseksi. Ken oikein arvas, en keksi — —
OINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava soihtu kädessä:
Tulen sain minä soihtuun, mut tuuli sen tullessa löi. Sitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne, käsivarressa huusi jok'ainoa jänne, mut äkkiä tyhjä sen söi — —
Väsähtää maahan.
INRA kylmästi, käskeväati:
Savun kitkerän sait, tuli polttava tuo!
OINAS Sen houkutin vaivojen yöstä, jo suutelo suo!
INRA pilkalla:
Mies mieletön olet!
— Ei palkkaa puolesta työstä.
KIRRA tulee hengästyneenä oikealta: Me olimme kedolla liskojen haussa. sun juoksevan näin —
OlNAS aikoo nousta:
Taas lähden ma vuoria päin!
KIRRA vasemmalle:
Oi, jää, Olet nääntynyt ihan.
Lähestyy Oinasta huolestuvasti.
Tulenvioissa olkas on pahoin, tuon sulle viiniä juoda.
OlNAS nousee ylös:
Tuli polttava täytyy mun tuoda!
Syöksyy oikealle.
INRA Tulisoihtua tahdon ma hulmutella, tuliliekit ja purppuralinnut joka maljahan kuvaella. Nyt rannalta nopsasti nouda merivettä — ja myötä tuo beetelipunaa — —
Ottaa maasta värisekoitusastian.
Täss' ennalta kylliks on krokodiiliverta —
Kirra on haluttoman näköinen.
No, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.
Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.
Sideaineeksi joutsenen, munaa — —
Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo ja vuodattaa värimaljakkoon.
KIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:
Siell' lepää vainaja kalvas!
— Alus kumma sen on tuonut rantaan.
INRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta:
Näölt' onko se ihminen?
KIRRA
Sitä tiedä en — —
INRA
Kyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!
Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.
KIRRA ykin:
Miks' yltyi raivoon hän — — minä pelkään — —
INRA tulee näkyviin taka-alalle:
Sisar armas, mua auta!
Hän hengittää!
Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen, joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen välittömyydellä.
Oi, nää, toki silmillä nää, ihan huulet on hällä!
Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.
Mut tummanpuhuvaiset, ei kirsikkaiset, kuin mulla — — — Mut ootas, kun huulilla koskea koen ja kuherrussanoja hoen.
Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.
Ne maistui kuin kylmä ja kuuma!
Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin, äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.
Mik' yltää mun vaiva ja huuma!
Suuressa hädässä:
Maa ilmoja nousee ja nostaa ja aurinko maahan putoo, tulisilmin se saapuu, ja kostaa — tulikärjillä silmäni kiinni kutoo, pään ympäri ilmoja lyö, pään puhki jo ampuu ja vereni syö. — Tulen silmiltä sokeaksi, täm' on kuolemaksi — —
Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi,
kunnes havahtuu kuin unesta.
Maan alla vai auringossa mun ahdisti rintaa —
KIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista: Oi, katsopas huulien pintaa, kuin beetelinpunainen maljakossa se puuntaa ja hehkuu — —
INRA yhä poissaolevana, polvillaan: Kuin myrkkyä, Kalmaa, kuin tahmaista talmaa ma suudellut oisin, ja kuitenkin lämpimät veret, mua huuhtovaiset ja puhtaat meret ois alta ja syvältä nousseet — —
KIRRA
Ne suutelit punertaviksi — —
INRA katsoo, riemastuu, barbarisesti:
Verenkarvaisiksi!
Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.
Hän on ihmisen poika, tytär ihmisen minä!
KIRRA
Hän huulia avaa!
INRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle:
Hae viiniä, Kirra.
Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:
Unest' irti jo nouse ja havaa — —
Suutelee.
Jumaljuurtako olet? Meren vaahtisen harjoja kuljetko, vai auringon maitako polet? — Sinä rintaan salaman suljetko, tulen tuintuvan silmies teriin, vai mist' olet polton näin valanut veriin?
Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.
Oi, näytä, mit' on sinun luomies alla.
Kirralle asiallisen nopeasti.
Mene, astele hiljaa, Pane öljyyn martagon-liljaa ja tuoksuva kuminayrtti — — tee parannusvoide sa lempeä, lauha, myös hedelmät mukana tuo —
Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.
Sun luomesi auki ma poltan!
Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.
Sana, katse ja suutelo suo!
NARKAS Mihin tullut ma lienkin, en viel' ole krokodiilien muona.
INRA
Olet paratiisissa — — Inran luona.
NARKAS Äläs mitä, paratiisissa minä? Se päällä maan oli valhe suuri, mut enkös paratiisissa juuri sitä valhetta valheeksi luule — — Ja enkeli sinä?
INRA Olen ihminen ihana, palan lempenä, vihana! Sua lemmin ja huollan, sua surmalta puollan ja muut minä murhaan.
NARKAS
Ihan lienet sa prinsessainen?
INRA ujostelevasti:
Olen prinsessa nainen — —
Ken itse olet ja mistä sa tulet?
NARKAS Tulen kaukaa saarilta terhetärten, minä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten minä maleksin lemmenpauloin. Päätoimelta lien ollut kerjäläinen, kuten meidän maassa laulajan vapaan on oltava vanhaan ja käypään tapaan.
INRA
Suur sankari varmaan on kerjäläinen?
NARKAS nauraen:
He, sankari suuri ja viheljäinen.
INRA Ja salaman paistavan kupehelles sait voimasi merkiksi, laulajaniekka.
NARKAS Täm' on taitava tappelumiekka. Sen tappava kärki hyve suurin on meillä ja korkein järki. Kenen ryntäitä säilä tää syö, sen eessä on manalan yö. Sen varkain lähteissä vyölleni pistin, hätä ei lue, katsohan, lakia.
INRA
Olet hurja ja rohkea mies!
Mut tännekö ohjasit ties
sinä Inran ihanan takia?
NARKAS Vähän pilkkasin narrien äiyä, mi meidän puolella ohjaili maailmaa. Se hallitsi luomalla riitaa ja hätää, ja luottaen hengen ja sanan voimaan ketunhännällä koetti se ratsastaa.
INRA nousten, iloisesti pyrähtäen: Ketunhännät! Kuin meidänkin maassa on tapana säädyssä arvokkaassa.
NARKAS Mut niin oli voimalta heikko se aju, ett' toinen jos voitti kielellä piesten, niin oitispa tappelu raju oli käynnissä roikassa miesten. Ken näät oli hävinnyt hammasteluissa se sisua näytteli tappeluissa. — Myös naisista irvileukana lauloin, en sietänyt heitä, he täynn' oli juorua, lorua, jos jotakin uikutusta ja porua. He tästäkös suuttui ja kaakatuskauloin mua kapina-aikeista syytti. Mitäs muuta kuin sitoa eväsnyytti ja ruuhella pakoon. — Yltiöpäiseen näin retkeen ryhdyin, saarehen yksinäiseen oon etsinyt tietä.
Väsähtää maahan Inran viereen.
INRA riemuissaan:
Olet sankari kapinaurosten sorjain.
Ja vainottu lailla oot orjain.
Tuli rintahas lyötty,
tuli välkkävä vyöllesi vyötty —
Ja huulilta samallainen
kuin prinsessa nainen!
Olet sankari unieni!
NARKAS vähän kohottautuen:
Tuo viiniä huulilleni — —
INRA Olen kaltaisesi, tulen immeksesi.
Aikoo painua Narkaan puoleen, mutta havaitseee tämän menneen tainnoksiin ja peljästyy. Yökkö, MaraMatti, Hyyppä ja pari muuta apinaurosta hiiviskelee pitkät köynnösköydet ja isien leukaluut kädessään esiin vasemmalta ja lähestyvät Inraa takaapäin tämän näkemättä.
Hän riutuu jälleen, hän kalvistuu — —
— Taas auttaisko suutelosuu.
Aikoo suudella, silloin kietoo Yökkö hänet takaapäin köynnöksiin, vie vasemmalle ja sitoo nopeasti ulommaisen puun kylkeen. Narkas jää makaamaan tainnoksissa. Hyyppä menee myös Inran luo. Marakatti ja kaksi muuta lähestyvät Narkasta, varovasti ja kurkkien.
YÖKKÖ Häh-häh, jokos selvän teit, mihin häntäni veit!
INRA ylpeässä uhmassa, jossa soinnahtaa myös lapsellista uhittelua:
Olen ihmisen morsian!
Sain sankarilta ma salamaa.
HYYPPÄ
Olet kauniimpi entistäkin — —
YÖKKÖ
Sun opetan kyllä sun, västäräkin!
Heristelee uhkaavasti leukaluulla.
INRA voitonvarmasti uhitellen:
Lyö, kääpiöpeikko,
sun iskus on heikko.
Nyt syntyy sankarin ihme!
HYYPPÄ
Äläs immelle mun sinä mekastele!
YÖKKÖ
Älä siin' ihan nokalla kekastele!
MARAKATTI
Pojat, täällä lie ihmisen kakara!
Yökkö siirtyy Narkaan luo. Hyyppä jää
ihmettelemään Inran ihanuutta.
Niin kalvas, ett' aurinko luun läpi paistaa.
YÖKKÖ
Mitä muotoa peukalosakara?
Kumartuu tutkimaan.
Jos mallia käyräkyntistä, kaistaa — — no, enkös sanonut — — katsohan petoa, sama ruoja, mielt' ihan alkaa etoa — — Hanuuman ja sielunpaimen miss' aikaillevat? Heit tarvis ois tuomion tekoon — —
HYYPPÄ Isä viholaiskekoon jäi seesamin alle, emo vieressä tärrää ja hyppii, ukon turkieta otuksia nyppii.
MARAKATTI Ja paimen, hän liian suuren sai leukaluun, tähän lähelle väsähti alle pähkinäpuun.
HYYPPÄ
Minä lennätän sanan!
Yrittää kurkottaa sormellaan Inran huuliin,
Inra uhoaa puraista.
Isält' omaksi pyydän sun, kaunihin kanan!
Juoksee vasemmalle.
YÖKKÖ
Pojat, ihmisen peijjaisjuhla nyt alkaa!
Paratiisissa, onnelan puolla
otus tuollainen harvoin saa kuolla.
Kääntyy nauraa hohottaen mennäkseen Inran luo.
MARAKATTI
Mit' oisi, jos nipästäis ihmisen jalkaa?
YÖKKÖ kääntyy takaisin vihaisena: Jätä nipistämättä se sorkka tai vilutauti ja horkka sun selkäsi köyryyn lyö ja Iisäksi untuvat nahasta syö.
Menee Inran luo, mielistelevästi houkutellen.
Naa — jokos sirkutat, sirppana sorja, miss' on minun häntäni norja — — — Mikä hyöty on kiukusta mykästä? Ei mykkää neitoa missään lykästä, sano päätä ja pahkaa, niin paimenen eessä sun suojelen selkänahkaa.
Jatkaa hiljaisella äänellä houkutteluaan.
MARAKATTI Mut oikein kun nuuskin ja tarkkaan, tuot' otusta vertaan patriarkkaan ja pappiin ja muihinkin apinoihin, on niinkuin ois jotain apinamaista — tosin nurjalta puolelta käännettynä miten sanoisin — kieroksi väännettynä — ois jotain tuttua, ssukulaista etonaamassa tuossa — —
YÖKKÖ suuttuneena: Mut ootas, kun pappi suo saarnansa antimet niin tottapa heltii kielesi kantimet!
MARAKATTI Kuka ties ovat olleet hekin paratiisissa kerran kuin mekin, mut sitten houkiksi, narreiksi käyneet ja pöyhkeinä ylpistäyneet. On miekkonen täytynyt portista ajaa, ja ulkopuolella onnelan rajaa on suurtunut hullujen luku, on siittynyt sairasten suku.
UHU tulee vasemmalta suoraan Narkaan luo: Mitä kuulin, sen todeksi nään. — Laki paratiisin on pyhä ja tuomio sen on selvä ja lyhä: Krokodiilien suuhun, ken apinaurosten kuulu ei sukupuuhun.
YÖKKÖ osoittaa Inraa:
Ja tää, tämä raatoa nuoli!
Se seikassa raskas ja painava puoli.
Hanuuman, Naakka ja Hyyppä tulevat vasemmalta. Hanuuman menee suoraan ruukkujen luo ja kurkistaa pariin niistä, mutta ei huomaa syrjemmäliä olevaa viiniruukkua. Huokaa pettyneesti ja kääntyy ärtyisen näköisenä toisten puoleen.
UHU Olet rikkonut korkeinta, ankarinta paratiisimme lakia — — Olet koskenut ruttoisinta olet säästänyt ihmistä lemmen takia. Täst' alkaen kiinni sulle on Onnelan syli, paratiisista pois sinut ruoskitaan, päin vuoria, vuorten yli, päin alhoja vaivojen maan.
HYYPPÄ Se tyttö on mun! Älä kajoo, tai naamataulusi kahtia hajoo!
UHU
Mikä riivattu poika.
HANUUMAN keskinäyttämnllä: Nyt kerraksi riittää sankaritekoja! On aika jo viettää peijaisia, nyt esille maljat ja maistimia, tuo juhlan sankari mereen heittäkää.
Siirtyy lähelle Inraa.
YÖKKÖ
Mut kourin kosketa ei! Pojat, riukuja tänne!
Pari apinaurosta ottaa luolan edestä riu'ut käteensä.
INRA hädissään Hanuumanille: Jos irti mun päästät, tuon ihmettä juomaa — tuon tulista, punaista, auringon luomaa —
HANUUMAN, Se vaikk' olis peevelin suomaa, tuo tänne tai kurkkuni kuivaa.
Hyyppä päästää Inran nopeasti.
INRA rientää sukkelasti Narkaan luo, vetää tämän huotrasta säilän, jota väläyttää auringossa.
Hei, ilmoja häilä, sa ihmisen säilä, nyt rintoja lyö, liha luista jo syÖ.
Kaikki muut pakenevat heti vasemmalle, paitsi Hanuuman, jona jää vasemmalie taka-alalle. Naakka palaa samassa ja alkaa vetää ukkoansa pakotielle. Tämä hidastelee ja vetäytyy vaasemmalle arvokkaasti.
Täm' on salaman kärki, sen luonut on ihmisen järki!
Hanuuman ja Naakka katoavat kokonaan. Inra
koskettaa kädellään miekan terää.
Kova, tuima kuin turma — — ihan toista kuin huultensa hurma.
Heittää miekan maahan, syöksyy Narkaan luo
ja juottaa tälle kiireesti viiniä.
KIRRA oikealta, pelästyneenä pieni ruukku ja hedelmiä käsissä,
Taa louhikon lyyhistyimme ei rohjettu tulla — — Mut öljyt ja heelmät on mulla.
INRA voitelee nopeasti Narkaan kasvoja. Tämä herää.
Hän herää, hän herää!
Oi nouse, jo voimasi kerää —
Auttaa Kirran avulla Narkaan jaloilleen ja vievät
häntä kainalosta tukien aikealle,
Sun vien minä turvaan — —
He tulevat taas, sen arvaan.
Palaa takaisin, ottaa säilän maasta.
Täss' ootan ja voimalla verisen tarvaan terin tuimin ma rintoja survaan.
Kääntyy oikealle päin.
Ylös vuorelle, urhot, nuolien heittoon, ja myrkkykyitä te tuokaa myötä Hui-ui, ho-hoi! Joko ryömitte taas peripelkurit louhikon peittoon? Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi!
KIRRA kurkoittautuu näkyviin oikealta:
Sun äänesi kuullen he saapuu!
INRA
Älä hoivatta heitä sa muukalaista.
KIRRA Ei tarvis miehestä surra, hän viinistä tointuu ja virkoo — —
INRA Mene luoksensa jälleen, eiköpä maista jo heelmäkin purra.
Kirra katoo.
Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET läheltä voimakkaasti:
Ho-hoi, ho-hoi!
INRA yksin, hurjassa riemussa: Mik' yltyvä voima, julma ja hyvä mun työntää ja kaartaa rintani luita? Ja otsa on kylmä ja kirkas kuin kulta. tämä otsa on aurinko itse! — — Oi täälläkö, mullakin ihmisen järki? Oi, täällä mun voimani syy! — Nyt vast' olen ihminen, nyt tunnen selvästi sen, Oman olentoni kautta ma nään — — Nyt taidan julmana nauraa päin peikkoja onnelan tään, nyt taidan kylmänä tuntea vihaa, nyt taidan julmana piinata lihaa jok' apinahoukan ja moukan — — — Ja vieläkin enemmän tiedän: Minä tiedän, ett' tultakin ihmeellisempi on rinnassa henkivä lempi. Minä tunnen, julmasta julmempaa minä tehdä voin, kun saalista saan, saan lempeni saalista puolustaa. Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!
ÄÄNET valtavalla voimalla karjuen:
Ho-hoi, ho-hoi!
INRA oikealle, maata polkien:
Jo raivosta raikuu kallioseinä!
Okapiikkinen ohdake, myrkkyheinä
jo nöyrtyy, murtuu mun jalkani alle — —
APINAT kohottavat vasemmalla sotahuutonsa:
Ho-oh, ho-hoo, hö-öh, hö-höö!
INRA ilkkuen:
Sotahuutoja röhkii jo apinakansa!
APINAT
Ho-oh, ho-hoo, hö-höö!
INRA
Hui-ui, ho-hoi, jo vastaa kapinakansa!
ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi!
Uhu, Hgyppä ja sitten Hanuuman, kantapäillä
Naakka ja Marakatti tulevat näkyviin.
INRA
Hu-hui, ho-hoi!
Hei, heimoni, nuolin pilveen
ne nahkurit peittäkää!
Nuolia sataa vasemmalta näyttämön yli oikealle.
Sisiliskoja tänne ja myrkkymatoja!
Kuuluu pari jymähdystä, kun vuorelta
heitetään oikealle ruukkuja.
NAAKKA kirkuen:
Hyi, kyitä ja liskoja satoja!
Apinat katoavat.
INRA Ja naurulla ilkamailveen ne takaisin heittää.
Kuuluu vasemmalta rehevää naurua.
YÖKKÖ
Pojat, rantaman kautta se kierretään!
Apinat Yökkö etunenässä kiertävät taka-alaa luolaa kohti.
HANUUMAN
Sotahierimin hierretään!
NAAKKA
Mene kyykyssä päin, on varoa paras.
HANUUMAN astuen rehevästi luolaan päin:
Pidä itse sa varas!
Toki päällysmies
esimerkkiä näyttää ties.
INRA
Käsivarteni käärme on luikertavainen.
Ja tää, tämä säiläni suikertavainen, se lyö joka ruipeloruojaan — — Minä ihmisen poikaa suojaan!
UHU Kautt' autuaan tämän hammassarjan tuon riepotan pois tuon huulien marjan.
Yrittää lähestyä lyödäkseen Inraa.
INRA väläyttäen säiläänsä lyö Uhun takaisln, voitonriemuisena:
Teit' uhmaan otsani auringolla, oi, suurta on ilminen olla!
NARKAS rintää nauraen oikealta Inran luo:
Käy tiukalle liiaksi leikki tää!
Suo sällä, se merehen pyyhältää
nää leikkisät riitaveikot — —
Ottaa miekan Inralta ja asettuu Inran eteen suojaksi.
No, rynnätkää toki, pörröpeikot!
Oinas juoksee oikealta paava soihtu kädessä aina keskinäyttämölle asti. Apinat painuvat pelästyneinä yhtenä kasana yhä lähemmäs luolan suuta. Kirra oikealta jäätien syrjään seisomaan. Inra ja Narkas vasemmalle.
Minä uskalsin liekkien loihtuun,
Tulen vuorilta vangitsin soihtuun.
Nostaa soihdun korkealle, siihen katsoen:
Sen tein minä armasta muistain, san tein minä kuoleman suistain.
Huomaa apinat.
Kas, armasta apinasäätyä, sun vuoros loukkoon on häätyä — —
Menee soihtua heiluttaen apinoita päin, jolloin nämä vähitellen katoavat luolaan, Oinas voitonriemuisena niitä hitaasti seuratessaan:
Mit' uutta ja armasta auringon alla, sen väistätte pakenemalla. — Nyt taapäin matka on teillä!
Kaikki apinat katoavat luolaan. Oinas työntää pari riukua telkeeksi luolan suulle; joten apinat voivat vain raoista kurkistella.
Mitä tahtdon, sen taialla tällä mahdan. Joka luojan ja loukon ma täyteen ahdan poroporhoja teitä, ja pähkinämaat minä poroksi polton. He saparokkaat, joko häntanne käpristyy — —
Huomaa Inran ja Narkaan.
Mikä kalvakas otus — Ken olet?
Jo selvä tee tai naamasi kärventyy!
Lähestyg uhkaavasti soihtuineen.
INRA
Älä kosketa ihmisen poikaa!
Hän saapui pelastajaksi;
Tuli lempeni saajaksi ainoaksi!
OINAS raivostuneena:
Sen surmaan, poltan ja revin!
Syöksyy Narkasta kohti, mutta tämä lyö miekalla
häneltä soihdun maahan, jossa polkee sen sammuksiin.
NARKAS nauraen:
Mut ei käy päinsä se hevin.
Uhkaa säilällään.
INRA Oinaalle: Mene pois! Sun tuomitsen pois, ikiajoiki kauvaksi täältä!
OlNAS murtuneena: Jos rintani auki revitty ois, mut liekkini vieläkin hulmuaisi, en synkkään, näin minä huokajaisi.
KIRRA tulee Oinaan luo: Tulen vuorilta toit, ihan taivaasta asti, olet sankari suurin ja parhain! He palkitkoonkin sun katalasti, sun kanssasi lähden ja jälkeen vaivojen, harhain tulen löydamme taas, yli aution maan sen nostamme paistelemaan — —
lNRA Jo vaikene. Tuomion alle. nyt saatan kaikki. Ja kuolemalle jok' ainoan apinahoukan ma heitän.
KIRRA Se laajalti, kuumasti paistain povet kenttäin kylmien avaa, elo viljava marroota sylistä havaa. Oi, onni on muualla, täällä ei, sydän julman Inran sen tuhoon vei — —
INRA Kuin nauranneet ois rujoa rampaa, he ihmismuotoa mun, heit' itseä korkeampaa, ovat herjanneet, ovat vainonneet — — Nyt meidän on vuoro, nyt meidän on vaino, nyt toisille harteille tämän paino.
HANUUMAN kurkoittaa yläruumiinsa riukujen lomitse: He, kuulepas kuitenkin tätäkin kuomaa, toki arvossa huomaa, ett' aatokset meillä kay myötämäkeä samaa. Tasan on toki pantava pähkinäpuut, tasan kaikki, ja kaikkea maallista hyvää saa sovuzsa jauhaa kaikkien leukaluut. Ja paljonko kullekin kuuluu eloa, jyvää, siit' olkoon mittana maha ja napa! — — Tää sopuisa perin on mittaustapa, ja samoin seikan sen Oinaskin laati, paratiisin kun uudeksi vaati.
INRA Tasan! Tasan saatte hyppyset nuolla, matoliemet ja kaljat manalan puolla!
HANUUMAN Nää entiset herrat tietenkin häntänsä ratkoo, ja oikea mies ihan juuresta katkoo —
INRA
Äl' enää turhia lallata!
Ei enää lapsekas leikki, ei naurava raiku
voi mieltäni lientää ja vallata.
On lempi ja viha mun rintani kaiku!
HANUUMAN Papin hampaat loukkua lyö, jo Hyyppä kauhusta kynsiä syö ja kieltä vailla on Naakka, mit ihmettä häistäni saakka en nähngt ole — —
INRA julmasti: Paras sulloa pappi se niinisäkkiin ja mereen, krokodiilien kitaan! Ja toiset, sinne nääntyä häkkiin te saatte vaivassa kuolaman hitaan. Näin lempeni saalista puolustan, olen ihmisen morian!
Narkaalle:
Sun kauttasi, mies, unileikiksi vain oman entisen eloni kokea sain: Sydän lapsekas mun eli auringon säteilyllä, ja otsani selkeä silmä sen yllä kuin kuudan pieni tyynenä valvoi ja varjeli sydämeni tulta. Mut kerran se silmä nukkunut lie ja leikkivän sydämen multa sa veit, oi, sankari ihme ja ihana. Siit' alkaen sulle lempenä palanut oon, vihamiehille vihana Sult' opin, ett' otsani alla ei kuudan pienoinen valvo, vaan salama järjen, mi voittaa raatelemalla kuin isku sun säiläsi kärjen.
Hän lakkaa äkkiä puheestaan ja katsoo pelokkaana
ja odottavna, Narkaasta etääntyen:
Oi, ryöstäjä armas, jo jotain sano.
On vaiva mun olla näin sydäntä vailla —
Koko olentoni itselles ryöstä!
— Jo valtakunta on valmis vihani työstä.
Oi, astu ja hallitse meidän mailla.
— Tytär ihmisen olen, se sano!
NARKAS Perin inhimillinen apina olet! Sinä tottakin ihmistä apinoit: Olet sorja kun hurjana kapinoit ja pörröpeikkoja hännille polet, mut rumenet taas ja julmaksi tulet, kun entiset herrasi häkkiin sulet.
INRA Ah, Inrako ruma! Kuin ohdakeruoskalla raastat, kuin muutkin sa soimaten haastat.
NARKAS — Minä läksin maastani pois periaatteen tähden ja samasta syystä nyt täältäkin lähden. Paratiisi tää täynnä on hälyä, ihan samaa kuin meilläkin lännen puolla. Joka puolelle täälläkin täytyy pälyä, joka haaralle houkkana häilää, ettei sais kylkeen kuoleman säilää ja manalan maljoja nuolla. — Toki myönnän, ett' tappelu teillä hauskemmin käy kuin meillä, mut eroa muuta ei näy — — Siis, luonnonlapset, vintiöt, viirupäät, niin hännättömät kuin hännäkkäät, hyvästi jääkää: Seutuhun yksinäiseen, miss' ei ole tarvis säiliä käytiää, eik' irvihammasta toiselle näyttää, mun täytyy jälleen etsiä tietä.
Oinaalle:
Mut, Oinas nuori, sankaritöin tulen vuorilta toit, sun palkita tahdon.
Sytyttää soihdun.
Taas soihtusi taulasta liekkiin löin ja sulle sen suon — —
OINAS syvän ihmettelyn ja oudon riemun vallassa:
Maan valloitan rajasta rajaan
ja antimet kaikki sun etehes tuon!
Ken lienetkin, sua soihtuni palvoo.
NARKAS
Ei kerjäläisestä hallitsemaan!
Mut yIpein on Inra, hän valtikan saakoon.
— Hei, hyvästi sisaret, veikot,
he, hyvästi apinapeikot!
Katoo nopeasti oikeealle.
OINAS
Nyt on aika on mun, nyt on retkeni aika.
Nostaa soihtunsa.
Ja tässä mun voittoni ainoa taika! — Mut tukkoon loukku ja tuimemmat teljet ett' estyy herrojen napinaeljet.
Kirralle.
Saat tultani valvoa hetken.
Antaa soihdun Kirralle, joka huoltaa sitä arasti pidellen ja ihmetellen, ja työntyy luolalle, jossa Inran ja Kirran dialoogin aikana lisää luolan aukolle pari paksua puuta ja kääntää sen eteen valtavan kiven.
INRA joka koko ajan on seisonut hämmästyneestä murheesta sanattomana katsoo oikealle, Narkaan jälkeen:
Sydänparkani kauas hän vie — — veri suonista vuotaa ja valuu pois, kuin reväisty auki mun rintani oi, — — Mihin käykin sankarin tie — laill' uhrin ja teuraan, ma polkua ihmisen seuraan.
KIRRA
Oi, hullu, pyydä ja rukoile — —
INRA äkkiä ylpigtyen:
Ja kumarra, nöyrry ja rukoile!
Mua rumaksi moitti, se valhetta on!
Vai tottako on, sa sano?
KIRRA
Olet kaunis, kauniimpi muita —
Oi, riennä, ma turvaksi läbden.
INRA puoleksi kiukussa, puoleksi itku kurkussa: Ah, Inrako ruma! Auringon nähden käyn kiinni sen tuhmurin sanaan, sen loikurinlaskijan kehnoksi, kurjaksi manaan.
Katoo oikealle.
OINAS on saanut kuntoon luolan telkeet ja ottaa nyt soihdun Kirralta.
Tule, Kirra, nyt tehdään jälkeä oivaa.
KIRRA
Ois Inralle suotava hoivaa —
OINAS Hän tointuu kyllä ja palajaa ja meiltä valtakunnat ja valtikat saa.
Lähtee vasemmalle.
HANUUMAN Kirralle, joka seisoo epäröiden: He, Kirra, mun lemmikkityttöni soma, oon tuossa paikassa kuoleman oma, jos et tuo suuhuni tilkaista juomaa, sit' ihmettä viiniä, auringon luomaa.
Kirra sieppaa ruukun maasta ja vie Hanuumanille.
Viel' etköhän aukoisi veräjäpuita.
KIRRA
En uskalia — — kiire on mulla.
Juoksee vasemmalle.
HANUUMAN ruukku käsissä, kurkoittaen päänsä näkyviin: Nyt tainnut on sittenkin mullistus tulla Tok' ennen jahtasi uros neitsyttä virmaa, oli lemmenkuherrus kainoa nakkailua, nyt urhojen jälkiä immet kirmaa, koko touhu on hammastelua, hakkailua.
Ryyppää ahneesti.
Ka, mikäs siinä — — valinta vapaa — — tosin nurinpäin — — kai liekin se ihmistapaa.