II.
Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.
Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira, tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt, se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?
Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä silittämään ja kuiskasi hiljaa:
— Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä et pääse mukaan.
Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.
* * * * *
Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan, ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.
Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu, vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.
Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän. Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.
— Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. — Sinä seuraat meitä!
— Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. — Ikävä on niin uskollisesta ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!
Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo viimein itsensä pakotetuksi — niin kipeästi kuin se hänen sydäntään viilsikin — sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin, kadoten pian pimeään ja pyryyn.
Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin sanomattoman katkeralta.
— Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.
— Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan tämmöisessä pyryn myräkässä?
Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta hämmästys levisi heidän kasvoilleen.
— Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.
— Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. — Taitaa olla talo tulessa!
— Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. — Voi kauhistusta!
Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.
— Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.
— Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.
— Onpa voinut niin käydä.
— Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan? arveli Erkki.
— Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja kyllä se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.
— Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! — Sääli! Mutta emmehän me sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?
— Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa. Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen kaameasti karkeloidessa ympärillä.