III.
Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.
Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.
— No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.
— Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!
— Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.
— Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.
— Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!
— Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!
— Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?
— Susi!
— Susihan siellä!
Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He joutuvat jo jäljille.
— Pienipä on jäljistä päättäen!
— Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä ollenkaan! virkkoi Paavo.
— Ahma?
— Ai, ahmahan se taitaa ollakin!
Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät, mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia. Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle vieläkin enemmän.
Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla. Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta kauas hankeen.
— Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli näkyviin oksien alta.
Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.
— Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.
Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna "petona" heidän luonaan.
Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan päässä heistä.
Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös lato.
— Lato! huudahti Paavo. — Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.
— Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.
Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.
— No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä äänellä.
Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.
Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään, lämpöiseen komeroon.
Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä vartiaksi.
Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.