IV.
Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut, he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin raivaamattomassa metsässä.
Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.
Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.
— Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.
— Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.
— Mitäpä taloista?
— Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!
Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon kauniilla rantatörmällä.
— No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.
— Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.
— Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa niin pennin silmääkään.
— Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne antaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan sanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi hyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen painua saloille sissielämätä oikein alkamaan.
Erkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi kuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen ankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.
— Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. — Hyvältäpä se tuntuisi tosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos siinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.
Niin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään liiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen lumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja elämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.
* * * * *
Pojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat rantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon vahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi kiinni.
Nostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin. Siellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään syömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.
— Hyvää päivää!
— Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.
Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.
— Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni pöydästä.
Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät saaneet sanaa suustaan.
— Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.
— Ki… kiitos! sammalsi Erkki. — Kyllä me sen tarpeessa olemme.
Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta, vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.
Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia, kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan he eivät maininneet mitään.
Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika. Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.
Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana, voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui, törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.
Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan, kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.
Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui, antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa. Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan. Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun, sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.
Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan pohjaan.
Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle. Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.
Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet, ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.
Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan, sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi kiinteästi kiven äärellä.
Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten toivottiin.
Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä tahtonut tulla mitään.
Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen pelastajineen kuivalle maalle.
Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin toista hartioista sanoen:
— Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä maassa tarvitaan!
Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.
— Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.
— Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi! Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut, ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.
He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.
Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan. Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten perässä.
Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.
— Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.
Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:
— Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne, Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin. Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti, arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin! Se näkyy olevan miehiä myöten.
* * * * *
Saavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa tapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä tulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki katselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee ja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty takkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin, kuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa saatetaan talliin.
Kylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä kuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa perään.
Isäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi seteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:
— Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte miehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.
Hämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään niitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta tehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?
— Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä hymyillen.
Ujostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja kätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.
Silloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken pelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin sekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja virkkaa väräjävällä äänellä:
— Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä kädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä maailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni menisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!
Kääntyen Paavoon päin hän jatkaa:
— Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen olisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon sanottu myös sinulle.
Liikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta, tietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä lupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.
* * * * *
— No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.
— Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili isäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa kylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.
Ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet pirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan löylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.
Toisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi hetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen koskessa kylpeneille "roppia" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä ja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen, kivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.