V.
Pojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä päivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä, josta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he tekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas kiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he niiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista palkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille yhden rihlapyssyistään.
Pojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja sen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti päättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein velvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon ja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken kokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen alkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille saloille, jonne veri tuntui vetävän.
Nämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet toteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän onnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus koko heidän vastaiseen kohtaloonsa.
* * * * *
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki tuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo porisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo mies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:
— Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi poikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja, jotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille tietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten keskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.
Paavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan kuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin, huomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus valtasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja lausuen jurosti:
— Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon heti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa emme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.
— Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää Kärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen saunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs siihen sanotte?
Suuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.
— Se on valetta!, hän tanskasi. — Isännän julmuus ja hänen ruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään suojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen kuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme. Ehjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme tulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista kipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja mitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin, kun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut, seurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen huomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa. Emme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut löytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin pyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!
Poliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:
— Milläs sen todistatte?
— Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!
— Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi pilkallisesti.
Tämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia kohti ja sähähti:
— Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä moisista rikoksista!
— Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise, veliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se syyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.
Pojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo siitä, että heitä voitiin syyttää moisista konnuuksista.
— Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.
— Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. — Minä luotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan Kärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa se hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.
— Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on ankara rikos.
— Vangita! huudahtivat veljekset. — Vangita meidät!
Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.
Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:
— Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne! Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin ette kykene meitä vangitsemaan.
Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.
— Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.
Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:
— Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan on rangaistuksesi oleva!
Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna hänen olla vaan siinä uskossa!
Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen. Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja Antti murahteli itsekseen oven suussa.
Pihalla helähtivät aisakellot. — Sinne nyt menivät kunnon pojat, joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.
Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen, luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.