VI.
Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien syytöksien nojalla.
Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä, pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.
Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille noustessaan.
Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.
Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.
* * * * *
Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän sen on menettänyt!
Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen vanginvartian talossa.
Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa vavahtelua.
Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi. Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.
Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat raukeaan lepoon.
Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa sekä heikkoa äännähtelyä:
— Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.
— Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.
— Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki, jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko teillä vielä käsiraudat päällä?
— Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.
Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.
Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa, pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.
— Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi. Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet, vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.
— Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.
— Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle, jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin, ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään mitään.
* * * * *
Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.
Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.
Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta onnen maasta.
Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.
Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä, jonkun matkan päästä.
Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.
Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.
— Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.
Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin, haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista isännistään.
Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina, puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa, johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut ikipäiviksi menettäneensä.
Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään, löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.
Pojat kaivoivat eväslaukustaan — jonka Antti oli hyvin varustanut — palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.
Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään, vapaassa erämaassa, jossa vain
"kuuset ollah kuulemassa, kuutamoinen katsomassa".