VII.
Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus. Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.
— Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi iloisesti Erkki.
— No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. — Mutta kuules mikä tuolla raksuttaa…
Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja päättyi pitkään suhinaan.
— Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. — Vuotahan, kun minä käyn sen kumauttamassa.
Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.
Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.
Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.
Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.
Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.
* * * * *
Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.
He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.
— Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.
Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:
— No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?
— Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.
— No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.
Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.
Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.
Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.
— Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.
— Niin minunkin! yhtyi Erkki.
— Eiköhän jäädäkin sitten tähän?
— Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.
Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.
Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.
Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.
Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.
Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen ympäristöt ja koko sen luonto.
Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin kämpässään tarinoita kertoilivat.
— Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.
— En liioin minä! yhtyi Erkki. — Tällaista olen aina ikävöinyt. Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä olla…
* * * * *
Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja vapaina erämaan pojat.