VIII.
Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa, lakkapäisten petäjäin latvoista.
Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä rauha vallitsi koko erämaassa.
Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.
Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten, tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen, suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli puitten ja ruohikon peitossa.
— Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.
— Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten alitse.
— Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?
Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!
Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta laitaan.
Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.
— Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. — Eikös tuossa näy ojansijasiakin?
— Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?
Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.
Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.
— Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa tehnyt! virkkoi Paavo.
— Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. — Pellon ja polun vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta ollut.
— Siltä se näyttää.
— Kurkistetaanpas sisälle.
Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine ihmisluineen.
Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle tuumimaan.
Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut, ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät pojat.
— Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. — Pirtti olisi meille tarpeen ja asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.
— Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:
— Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?
Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti pirttiin.
Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan. Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä, lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.
* * * * *
Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.
— Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille. Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja aitankin! virkkoi Paavo.
— Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki ilosta väräjävällä äänellä.
* * * * *
Melottuaan sitten kämpälleen — sinne ei ollutkaan kuin satakunta syltä — he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.
Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan. Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni, pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan mädäntynyttä ja homehtunutta.
Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä tunteneet kirjaintakaan.
— Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.
— Sehän se kai onkin.
— Täällä on siis asunut ryssä.
— Siltä näyttää.
— Ja hurskas mies.
— Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi Paavo.
— Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet, kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä puhuttavan?
— Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä, kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.
— Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.
— Niin.
— Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi, jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon Tavajärvellä käydessään.]
— Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!
— Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan. — Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. — Mutta annetaankos me kuvien olla seinällä?
— Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna, vaikk'emme samaa uskoa olekaan.
— Niinpä minunkin mielestäni.
— Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee, mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla. Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.
Hetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat kainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi. Ensi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella seinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut tervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan, aikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi jauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan kosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan löytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta, mutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.
Perinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian asuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.
Illan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät saunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa istuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä, vieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden ihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.
Erämaan pojillakin oli nyt koti.