IX.
Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla kotitanterillaan Erakkojärven rannalla — sen nimen he erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken vähitellen tulevan oivaan kuntoon.
Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä, vieläpä heikontaakin heitä.
— Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat ampumatarpeemmekin jo vähissä.
— Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät? Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.
— Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on itsestään selvää, se.
— No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.
— Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.
— Selvä on! Lähdetäänkö heti?
— Lähdetäänpä vain!
Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä pensaikkoon huolellisesti.
Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä iskien kirveellä pilkkoja puihin.
Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen, joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.
Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen kansan elelypaikkoja.
— Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka puolisen päivää olemme astuneet, — ei niin polun pahaistakaan, virkkoi Paavo.
— Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.
— Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.
— Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän järvessämme!
— Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä, miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.
Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.
* * * * *
Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan tarkasti muistiinsa.
— No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.
— Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon nousun maita kohti, jatkoi Paavo.
— Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?
— Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin ihmisasunnoille päättynee.
Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä. Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin, vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana. Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden välkähtelyä puitten välistä.
— Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on siellä kyläkin! virkkoi Paavo.
Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri nuottatalas ja pari venettäkin.
— Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.
— Siltä näyttää! myönsi Paavo.
Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka näkivät kalasaunaksi.
— Hohhoh! huokasi Paavo. — Me läksimme sittenkin tietä väärään suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen. Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä, mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.
— Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.
— No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä miehinä?
Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta. Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä katselemassa.
Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven ympärillä.
— Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika, virkkoi Paavo.
— Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.
Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä, kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.
He eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat yht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.
Pojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan…
Sieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.
— Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin jätimme pyssyt kotiin!
Asestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun kuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti tiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta toiselle.
— Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.
— En minäkään!
— Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?
— Mikähän lie.
Seipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.
— Eihän täällä ole mitään!
— Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.
— Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen pensaikkoon.
Siihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.
— Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.
Erkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään…
Siinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä suojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja kyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.
— Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa! virkkoi Erkki. — Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut kunnialliset peijaat!
— Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei meiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!
— Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!
— Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!
Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen merkkiäkään saattanut havaita.
Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan seinälle kuivamaan.
Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu — sekin erakon perintöä — kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita kertoillen.
— Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin, toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.
— Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.
— Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.
— Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.
— Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä, muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.
Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun karhunpojasta:
Hämärtyi jo syksyilta, aurinkoinen verkallensa painui harmaan salon taa. Kellastunut syksyn korpi sumuvaippaan loistehensa peittää, luonto nukahtaa. Tuuli iltalaulullaan uinumaan saa kaiken maan.
Niin nyt nukkuu vuoret, metsät, hiiskaust' ei kuulla saata… yksin metsäpolkuaan pieni sairas karhunpoika samoaapi salomaata allapäin ja aatteissaan, tuumii viimein: "Uuvuttaa, parast' on kai istahtaa."
Huokaa siinä kaihoellen: "Miksihän jo loppui kesä? mua alkaa pelottaa, pimenee ja tulee kylmä, missähän lie emon pesä? siell' ois hyvä nukahtaa; sinne kun vain päästä vois, sielt' en koskaan lähtis pois.
Kevääst' asti yksikseni olen saanut maita juosta. Oli kaunis aamuhetki, kun me, veikot, emo, siskot söimme karpaloita suosta; siitä alkoi kurja retki, koira meihin hyökkäs, haukkui — tulta iski, metsä paukkui.
Muut ne kaikki läksi karkuun, minä tunsin kipeätä, siihen paikoilleni jäin, pääsin vaivoin toisten perään, kova oli mulla hätä, rakki riehui edessäin… silloin emo tulla loikki puri rakin niskat poikki.
Lopen väsyneenä viimein pääsin sitten toisten luoksi, piilohon jäin nukkumaan; toiset lähti maailmalle, emonikin poijes juoksi, sanoi kyllä katsomaan viikon päästä tulevansa… hänet varmaan peri ansa.
Nyt oon yksin maailmassa, laitan pienen oman pesän alle sammalmättähän, siellä nukun pitkän talven odotellen tuloo kesän onnellisen, lämpimän, jolloin taas saan juosta noita pohjan kankahia, soita."
Valkeneepi syksyaamu, herää koko luomakunta, idän taivas ruskoansa valaa yli korpimaiden… Karhunpoika vetää unta pehmoisella vuoteellansa, hymysuin ja kyyryllänsä mieluisissa mietteissänsä.
Painuu päivä, painuu toinen, yhä nukkuu karhuparka; niin on uni makeaa, ettei herää siitä koskaan… Kestänyt ei sydän arka pahaa tätä maailmaa. Nyt on sillä rauha syvä, kesä ikuinen ja hyvä!
Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:
— Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta täällä salolla kuin siellä häitten remakassa.
— Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri sellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut salojen kuninkaaksi.
— Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi kellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan laulamaan?
— En.
— "Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli — tantti!" niin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. — Kun me sitten myöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti meiltä muilta miehiltä: "Olettekos kuulleet laulua oikeasta kontiosta, oikein kuningaskontiosta?" Ja sitten hän harvaksensa veteli tähän tapaan:
Nouse kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä!
Nousi kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä, ei oo vankka varreltansa, eikä kooltansa komia, mutta on sisulta suuri, vankka mielenmittelyltä, iski miehet mantereesen, tärskähytti tantereesen, kaikki kellisti ketohon, suisti suohon suuta myöten. Tuli kimposi ki'asta, säkenöitsi sieramista, kyinä kyntyset kyhisi, kämmenpäiset käärmehinä, kun hän nousi notkeana, kimposihe, kierähtihe keskestä tulisen tuiskun, kapsahtihe katsomahan kuin ol' kaikki kaadettuina, maahan paiskattu pakanat. Läksi voittaja väkevä kostomiellä korskealla, vaikk' ol' keihäs kylkiluissa, kirves rinnassa kirottu, mäet mäikyi männessänsä, vaarat vaskiset vapisi… Kun hän kerran karjahutti, kävyt kuusesta karisi, petäjistä pyörähteli, kun hän kahta kämmentänsä vavahutti vastatusten, kelohongat keikahteli, korpi kaukoa kajasi. Vielä viikon vimmoissansa samosi sata saloa, kaatoi karjat männessänsä, tuhoi peuroja tuhannen… vaipuu viimein vaaksallensa, laelle lakean vaaran, korven kolkkohon sylihin, kun oi' suonet suohon juossut, veret viitahan valunut. Siihen kuolevi kuningas, vaipuu valtia salojen, voiton tieto tunnossansa.
— Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin se kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.
— Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä sanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi Erkki.
— No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan? kysyi Paavo.
— Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?
— Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä heittänyt!
— Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.
Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.
Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat unen päästä kiinni.