X.
Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen, jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen, tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen. Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen, muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.
Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.
— Terveh vierahille!
— Terve sinulle! vastasivat pojat. — Mikäs on tämä kylä?
— Käpäli.
— On kai kylässä kauppamies?
— On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?
— Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.
— Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla täältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On sitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku kauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.
— No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä oikeaan mieheenkin osuttu!
Saavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös läheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli valkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset, pirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon alla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan. Ukko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä portaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä vastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen ystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun ja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset alkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen lisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä muuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen Suininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä vielä edes neljättä osaa.
Asiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin, mutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä Vienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.
Heidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa neljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin kalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää pöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon saapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman kuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana, kun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet, mutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman tapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan kertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta huolimatta mitä tuoreimpia uutisia.
Pojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä.
Heitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.
— Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka herttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä, kuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee vieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten, heidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko Rotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.
— Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita ja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.
— Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat, myönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka parhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.
Pojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli kaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi veljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta, sekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja vanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa, muistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla harvinaista.
— Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa ihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja muuttuvat — miksikä muuttuvatkaan!
— Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.
* * * * *
Kun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle ja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin temmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he itse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa. Mutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään kilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena kyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen keränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat voittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan voimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen vannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen notkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen tuntui mahdottomalta ajatellakin.
Loistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko kylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille. Varsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä tarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja senaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.
Ihmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.
— Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan tytär, virkkoi Erkki.
— Kaunis on, myönsi Paavo. — Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on
Rotosen tytär Iro.
— Rotosen tytär.
— Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä. Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.
Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!
* * * * *
Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta, parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"
Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain, että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä molemmista syistä.
— Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.
— Varmasti, jos vain eletään!
* * * * *
Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään, jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.
— Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.
— Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui
Erkki.
— Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on tällaiset naapurit.
* * * * *
Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan. Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.
— Kuulehan! virkkoi Paavo. — Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan, jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen lävitse…
* * * * *
Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan. Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi lahorastas öisiä kaihojaan.