XI.
Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi. Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu. Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet, vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten: Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.
Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta heidän eteensä joku nimismiehen tapainen — vaikka he tavallisesti koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää — ja rupesi nyt heiltä passia tiukkaamaan.
Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:
— Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?
Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-, ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa kätköön.
He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi, ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan. Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset itse kerinneet olla mukana.
Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä. Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat pojat itselleen, ja vielä sellaiset pojat! Eikä ukko pitänyt sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat kuitenkin.
* * * * *
Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin synnynnäiset Käpälin pojat.
Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä, prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle, nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat arkuissaan.
Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt, erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen olivat kohdelleet.
Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana. Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.
Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar. Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito erämaansissin juroudella.
* * * * *
Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita. Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla, kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä, niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät kaivanneet, ikävöineet mitään.
* * * * *
Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.
Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle, yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan lähikuuseen.
— Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja paukautti linnun maahan.
Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.
— Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.
— Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.
— Minun riistamaillani!
— Ei sinun, vaan omillamme!
— Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.
— Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea myöten! kimmahutti Erkki.
— Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin kynnysten keisari!
— Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään, ukkoa tarkemmin nähdäkseen.
— Niinpä vain!
— Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut nyt! virkkoi Paavo.
— Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.
— Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme, sen pidämme.
— Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. — Näenkö nyt edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan pääsevän.
— Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.
Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.
— No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.
— Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli ukko. — Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.
— Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä pikku poikia, lausui Erkki.
— Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan, joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.
— Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.
— Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.
— Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta, keihäskyIkisestä?
— Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua muisteltu.
Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.
— Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.
— Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.
— Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat, risumajat ja nuotioitten kupeet.
Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo lausui:
— Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt, kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.
— Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne, tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen, voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.
* * * * *
Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi, nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan laulun:
Jylhänä ja ääneti
jo nukkuu suuri öinen salo,
yllä aavan ikikorven
kaartuu syksytaivaan palo…
pyhää rauhaa huokuen
kun uinuu koko erämaa,
ihanaa on metsämiehen
nuotiolla nukahtaa!
Hongassa kun räiskää tuli,
heittäin kipunoita yöhön,
outo onni rinnan täyttää,
katse kohoo tähtivyöhön,
huoli, murhe, mainen melske
haipuu kauas unholaan,
onnellisna erämiesi
nukkuu syliin salomaan.