XII.
Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.
— No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän tyytyväisenä. — Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja kolut kopeloinut.
Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus. Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.
Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:
— Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni, niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.
— No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.
— Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni, karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu kuin Jumala.
Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia! Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä erämaan henki.
— Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin puolestaan.
* * * * *
Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.
Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona. Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.
Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään. Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa, etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät. Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:
— Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!
Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja siellä upottavan keihäänsä hankeen… Ei mitään!
Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.
Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin. Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni. Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden liikkumattomaksi.
— Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko. — Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!
Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan ilveksen ajo.
Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja, kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.
Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.
Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko, ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.
Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään, molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.
— Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin siinä puuhatessaan.
Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen harteilleen — lämmittihän se edes hieman — ja alkoi edeltä hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt, mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.
Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.
Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin, ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään. Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.
— Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi Paavo. — Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.
— Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.
Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine vaatteineen.
— Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin hyvältä! myhäili Ilves-Matti.
Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat siinä pakkaset ja vaivat.
Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta. Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly, kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään, poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.
— Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti kuin mustalainen hevostaan.
— "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla! jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet lentelivät pitkin lakea.
— No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.
Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä kyllyydestä:
Saunassa minä eläisin ja saunassa minä söisin, saunassa minä piehtaroisin päivisin ja öisin!
Saunassa viha viilenee
ja saunass' sammuu sappi.
Jos ois' vielä jouluoltta,
hihkuisin kuin pappi!
Saunass' saat sinä siirappia
ähkyhys ja vaivaas.
Lauantaina kun saunaan käyt,
niin olet niinkuin taivaass'.
— Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'! Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä kipollisen kiukaalle.
— Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. — Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän minäkin!
Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin. Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä kovasta päivästä että kovasta löylystä.
Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten. Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.
Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.
Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja Liekko isäntänsä jaloissa.
— Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty! Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.
Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin kaatuakseen.
Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:
Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin raottaa muistojeni kontin kieliläppää.
Ja näin hän sitten kertoi:
— Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi koko pohjolaa. — Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.
Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä. Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää, oli se Inarissa, Kyrön kylässä.
Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.
Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin pian olleet jo kuoleman omat.
Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin melkein pimeä.
Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä pehmeätä vakoa myöten.
Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.
Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.
Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.
Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään, ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään. Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.
Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin, ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen. Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.
Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin…
Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän.
Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän, vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua ystävällisesti.
Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.
Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa, kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.
Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi. Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta läksimme.
Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.
Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.
Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen silmäkulmastaan.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen, ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä pirtissä.
Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.